Siirry pääsisältöön. Siirry hakuun.

Hyönteiskokoelmien historiaa

Hans Silfverberg

Luonnontieteellisen keskusmuseon hyönteiskokoelmat käsittävät nykyään arviolta yhdeksän miljoonaa yksilöä. Näistä perhoset ja kovakuoriaiset muodostavat suurimmat ryhmät, myös pistiäisiä ja kaksisiipisiä on hyvin runsaasti. Hieman alle puolet kokoelmien hyönteisistä on kerätty Suomesta, loput ovat ulkomaisia. Nämä kokoelmat ovat kasvaneet nykyiseen kokoonsa yli kahdensadan vuoden aikana.

Sisällys

Turun Akatemian aika

Hyönteiskokoelmien vanhimmat osat ovat peräisin 1700-luvulta. Tällöin eläintieteellisen tutkimuksen keskus oli Uppsalassa, missä Carl v. Linné oli professorina. Kuitenkin myös Turun Akatemiassa toimi eläintieteilijöitä, ja useat heistä keräsivät hyönteisiä. Ensimmäisenä näistä mainittakoon Isaac Uddman (1733-1781), joka mm. tutki Turun seudun hyönteisfaunaa. Museon kokoelmissa on Uddmanin keräämiä hyönteisiä, jotka Linné vuonna 1761 nimesi, ja jotka täten ovat Linnén tyyppiyksilöitä. Vuosina 1780-1816 oli luonnontieteiden professorina Carl Niclas Hellenius (1745-1820); hänen aikanaan ei yliopiston hyönteiskokoelmia suuremmin kartutettu, mutta erotessaan virastaan hän luovutti omat suuret kokoelmansa yliopistolle. Toinen merkittävä hyönteistutkija näinä aikoina oli Gabriel Bonsdorff (1762-1831); hän luovutti kokoelmansa yliopistolle vuonna 1819. Edelleen oli kasvitieteen demonstraattori Lars Johan Prytz (1789-1823) kerännyt huomattavan hyönteiskokoelman, jonka hän luovutti yliopistolle vuonna 1819.

Kun Suomi vuoden 1808-09 sodan seurauksena siirtyi Venäjän alaisuuteen, Turun Akatemia jatkoi toimintaansa ilman suuria muutoksia. Vähitellen syntyi kuitenkin ajatus tutkia ennen muuta Suomen suurruhtinaskunnan luontoa. Helleniuksen seuraaja professorina, Carl Reinhold Sahlberg (1779-1860), edusti voimakkaasti tätä näkemystä. Itse innokkaana hyönteisten kerääjänä hän järjesti oppilaittensa kanssa lukuisia keräilyretkiä Turun ympäristössä, ja lähetti lisäksi useita opiskelijoita pitemmille retkille Sisä-Suomeen ja Lappiin. Vuonna 1821 perustettiin Societas pro Fauna et Flora Fennica (eli Fauna-seura), jonka ensimmäiseksi tehtäväksi tuli kerätä kokoelma Suomen eläimiä ja kasveja; Sahlberg valittiin seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Fauna-seuran aloittamat keräilyt toivat myös muilta puolilta Suomea merkittäviä aineistoja, mm. Muonion kirkkoherra Mathias Kolström (1763-1829) ja Utsjoen kirkkoherra Jacob Fellman (1795-1875) kartuttivat näitä kokoelmia. Aivan kokonaan ei näinäkään vuosina tyydytty tutkimaan kotimaan oloja, Sahlberg vaihtoi materiaalia ulkomaisten kollegojen kanssa, vuonna 1821 yliopistolle ostettiin Zieglerin hyönteiskokoelma Wienistä, ja vuonna 1824 Carl Tams (1803-1836) ja Adolf Dammert (1800-1858) saivat apurahan Krimin ja Kaukasuksen matkaa varten, jolta he vuonna 1826 palasivat mukanaan suuri määrä eläimiä ja kasveja.

Näin luonnontieteelliset kokoelmat olivat kehittymässä lupaavasti kun Turun palo 4-5.9.1827 tuhosi suurimman osan kaupunkia, ja valtaosan kokoelmistakin. Sahlbergin hyönteiskokoelma saatiin pelastettua, ja eräät osat muita kokoelmia, mutta hyvin paljon jäi tulen saaliiksi.

Keisarillinen Aleksanterin-yliopisto

Turun palon jälkeen yliopisto siirrettiin Helsinkiin. Runsaan vuoden lamaannuksen jälkeen olivat niin yliopisto kuin Fauna-seurakin valmiit uusiin ponnistuksiin menetetyn korvaamiseksi. Yliopisto osti Sahlbergin kokoelman v. 1828. Seuraavia suuria hankkeita olivat neljän opiskelijan Lapin-retki vuonna 1830 sekä vuonna 1831 Pietarissa kuolleen Johannes Henningin hyönteiskokoelman osto; tämä kokoelma käsitti pääasiassa venäläistä materiaalia, suureksi osaksi hyönteisiä Siperiasta. Monet Fauna-seuran jäsenistä keräsivät uutta hyönteismateriaalia, ja lisäksi seura sai vastaanottaa A.L.Ahlstedtin (1807-1858) ja A.Caloanderin (1799-1841) hyönteiskokoelmat. Jo kymmenen vuoden kuluttua todettiinkin että kokoelmille uusia suomalaisia lajeja tuli vain harvoin. Tämä valitus oli tosin hieman ennenaikainen, kuten myöhempi kehitys oli osoittava.

Lajiston tuntemus edellyttää myös että lajien levinneisyys tunnetaan. Tätä tarkoitusta varten Fauna-seura avusti keräilyretkiä eri puolelle Suomea ja lähialueita. Vuodesta 1838 lähtien lukuisat tällaiset retket kartuttivat seuran kokoelmia (taulukko 1). Ensimmäiset vuosikymmenet yliopiston ja Fauna-seuran kokoelmat olivat muodollisesti erilliset, joskin myös seuran kokelmat olivat yliopiston tiloissa, mutta v. 1858 seura luovutti kokoelmansa muodollisestikin yliopistolle; ne käsittivät luovutuskirjan mukaan tällöin 3052 lajia ja 8396 yksilöä. Tästä lähtien kaikki kartunnat tulivat yliopiston kokoelmiin. Kokoelmien vuosittaisesta kartunnasta on 1870-luvulta saakka julkaistu raportit sarjoissa Meddelanden af Societas pro Fauna et Flora Fennica ja Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica.

Fauna-seuran toiminta keskittyi näinä aikoina Suomen lajiston selvittämiseen. Samoihin aikoihin useat yliopiston tutkijat ja opiskelijat tekivät tutkimusmatkoja kaukaisille seuduille, useimmiten Venäjän valtakunnan alueella. Monet suomalaiset tutkijat toimivat Alaskassa 1840- ja 1850-luvuilla, hyönteisiä keräsivät mm. R.F.Sahlberg, H.J.Holmberg, F.C.Frankenhaeuser, U.Cygnaeus ja A.Collan. Eräät näistä keräsivät myös hyönteisiä Siperiassa, lisäksi moni muu hyönteistieteilijä retkeili eri puolilla Siperiaa ja Keski-Aasiaa (taulukko 2). Sekä Alaskan että Siperian keräilyistä löytyi runsaasti tieteelle uusia lajeja, joiden tyyppiyksilöt ovat Helsingin kokoelmissa. Vuosina 1849-51 R.F.Sahlberg teki keräilymatkan eteläiseen Brasiliaan, mutta hänen keräämästään aineistosta vain osa tuli Helsinkiin. Johan Martin Jacob af Tengström (1821-1890) kävi Jaavalla vuonna 1849, hänen sieltä tuomista perhosista kuvattiin useita uusia lajeja. Yksittäisiä muita keräilyretkiä tehtiin lisäksi eri puolille Eurooppaa.

Hyönteiskokoelmat olivat alkuaan tarkoitettuja toimimaan määritysapuna, ja siksi oli tärkeää saada mahdollisimman monta lajia. Saman lajin lisäyksilöt nähtiin lähinnä vaihtomateriaalina, etenkin jos ne olivat peräisin samasta paikasta. Myöhemmin ymmärrettiin laajojen aineistojen merkitys, mutta vielä 1800-luvun lopulla säilytettiin varsinaisessa kokoelmassa vain rajoitettua määrää yksilöitä, loput olivat ns. dubletteja. Vanhoissa selostuksissa mainitaan monesti kuinka hieman vahingoittuneet yksilöt oli korvattu uusilla.

C.R.Sahlberg, joka toimi professorina vuoteen 1839 saakka, oli nimenomaan kovakuoriaistutkija. Aikaa myöten muutkin hyönteislahkot saivat meillä spesialistinsa. Perhoslajistoamme selvitti 1800-luvun puolessavälissä J.M.J. af Tengström, pistiäisiämme William Nylander (1822-1899), kaksisiipisiä tutki Evert Julius Bonsdorff (1810-1896), ja sudenkorentoja Edvard Hisinger (1832-1904). Heidän omat keräilynsä, Fauna-seuran ekskursiot, ja monien opiskelijoiden materiaalinkeruut kartuttivat jatkuvasti yliopiston hyönteiskokoelmia.

Henkilökohtaiset vastakkainasettelut yliopiston sisällä olivat johtaneet siihen, että E.J.Bonsdorff oli perustanut erillisen anatomisen museon, missä myös hänen kaksisiipiskokoelmansa oli. Tämän museon Bonsdorff luovutti yliopistolle vuonna 1859, mutta se säilyi edelleen anatomian laitoksella. Sen jälkeen kun hän vuonna 1871 siirtyi eläkkeelle tämä hyönteiskokoelma siirrettiin muiden hyönteiskokoelmien yhteyteen.

Mannerheimin kokoelma

Kreivi Carl Gustaf Mannerheim (1797-1854) oli Suomen suurruhtinaskunnan johtavia virkamiehiä, toimien mm. kuvernöörinä ja hovioikeuden presidenttinä. Tämän lisäksi hän oli aikansa merkittävimpiä hyönteistutkijoita, joka kuvasi useita satoja tieteelle uusia kovakuoriaislajeja eri puolilta maailmaa. Hänen oma kokoelmansa käsitti lopulta lähes 100000 hyönteisyksilöä. Itse kerättyjä on näistä vain pieni osa, pääasiassa Etelä-Suomesta mutta jonkin verran myös lähialueilta, mm. Pietarista. Valtaosa kokoelmasta on muiden keräämää. Suomessa olivat tällaisia kerääjiä jo mainitut kirkkoherrat Fellman ja Kolström, edelleen Sortavalan kruununvouti Johan Hallonblad, itäsuomalaiset nimismiehet Carl Johan Gråstén ja Carl Fredrik Lindberg, sekä useat muut. Eräät Venäjällä toimivat suomalaiset keräsivät myös Mannerheimille hyönteisiä, esim. Emil Stjernvall sodassa Turkkia vastaan 1828-29 Kaukasuksen rintamalla, Johan Wilhelm Hollberg Dagestanissa, Christian Steven Etelä-Venäjällä, ja Alaskan kuvernööri Adolf Etholén.

Suuri osa Mannerheimin kokoelmasta oli hankittu vaihtona. Vaihtokumppanit olivat usein kyseisen ajan tärkeimpiä hyönteistutkijoita. Osa näin hankitusta materiaalista käsittää uusien lajien kuvauksessa käytettyä materiaalia. Näin on Mannerheimin kokoelmaan tullut hänen omien tyyppiensä lisäksi mm. Eschscholtzin, Faldermannin, Dejeanin, Ménétriesin, Chevrolatin ja Geblerin tyyppiyksilöitä.

Mannerheim osti myös hyönteisiä kokoelmaansa. Myyjinä olivat useat ajan johtavat hyönteiskauppiaat, kuten J.B.L.Buquet Pariisissa, J. de Cristofori Milanossa, H. Cuming Lontoossa, C. Drege Hampurissa, L. Parreys Wienissä ja J. Sturm Nürnbergissä.

Mannerheimin kuoltua vuonna 1854 hänen kokoelmansa lunastettiin yliopistolle. Sitä säilytetään edelleen erillisenä, ja lukuisat kovakuoriaistutkijat eri puolilta maailmaa ovat käyttäneet sitä omissa tutkimuksissaan.

Uusi sukupolvi liikkeellä

Vuosina 1867-1883 Fredrik Wilhelm Mäklin (1821-1883) oli eläintieteen professorina. Hän oli kovakuoriaistutkija, joka oli kerännyt hyönteisiä eri puolilla Suomea, ja hankki omia tutkimuksiaan varten runsaasti ulkomaisia kovakuoriaisia, etenkin erilaisnivelisiä. Hän ei kuitenkaan pystynyt innostamaan oppilaitaan, eikä myöskään arvostanut suurien yksilömäärien tallentamista; hänen kerrotaan verranneen tätä siihen että museoon hankittaisiin karhu joka pitäjästä. Mutta 1860-luvulla aloitti opintonsa joukko eläintieteilijöitä, jotka sittemmin nostivat hyönteistutkimuksen uuteen kukoistukseen.

Johan Axel Palmén (1845-1919), josta vuonna 1884 tuli Mäklinin seuraaja professorina, keräsi uransa alkuaikoina runsaasti hyönteisiä eri puolilta Suomea. Vaikkakin hän sittemmin keskittyi muihin eläimiin, etenkin lintuihin, hän mm. vuoden 1887 Kuolanretkikunnan yhteydessä kartutti merkittävästi museon hyönteiskokoelmia. Hänen perustamansa biologiset kenttäasemat (ensin Espoon Lövö, sitten Tvärminne) toimivat myös tärkeinä hyönteistutkimuksen keskuksina. Samoihin aikoihin aloitti myös Fredrik Wilhelm Woldstedt (1847-1884), joka ensimmäisenä selvitti Suomen loispistiäisiä, sekä Carl Lundström (1844-1914), joka opiskeli lääkäriksi, mutta tutki ammattinsa ohella kaksisiipisiä. Tähän joukkoon kuului myös Odo Morannal Reuter (1850-1913), joka tutki lukuisia aikaisemmin laiminlyötyjä hyönteisryhmiä, mm. kaskaita, ripsiäisiä, verkkosiipisiä ja hyppyhäntäisiä.

Hyönteistutkimuksen, ja erityisesti hyönteiskokoelmien kannalta merkittävin tutkija Suomen 1800-luvun lopulla oli kuitenkin John Sahlberg (1845-1920). Hänen keräämänsä hyönteismäärä ylittää kirkkaasti sen mitä muut keräsivät, ja hänen kuvasi satoja tietelle uusia lajeja. Hänen retkensä kulkivat eri puolelle Suomea, Venäjän Karjalaan, Siperiaan, Välimerenmaihin, ja Keski-Aasiaan. Tämän lisäksi hän yhdisti museolla suuren määrän aikaisemmin erillisinä säilytettyjä kokoelmia, yksinkertaistaen näin niiden käyttöä.

John Sahlberg oli lisäksi innostava opettaja, joka sai runsaasti oppilaita. Suurimman kansainvälisen maineen saavuttivat näistä myöhemmin Bertil Poppius (1876-1916), Walter Mikael Axelson (myöh. Linnaniemi) (1876-1953) ja Antti Silfvenius (myöh. Siltala) (1878-1910); Poppius erikoistui kovakuoriaisiin, Axelson hyppyhäntäisiin ja Silfvenius vesiperhosiin, ja tutkimustyönsä yhteydessä he keräsivät runsaasti aineistoa joka tuli museon kokoelmiin. Mutta myös monet muut saivat opetusta Sahlbergilta, ja ainakin opiskeluvuosinaan, usein myös jälkeenpäin hekin keräsivät hyönteisiä. Tässä on syytä mainita ainakin Aulis Westerlund (1870-1898), joka etenkin keräsi pistiäisiä, Johan Emil Aro (1874-1928), joka tutki päivänkorentoja ja Karl Emil Stenroos (myöh. Kivirikko) (1879-1947). Monet Sahlbergin oppilaista retkeilivät paitsi Suomessa myös esim. Siperiassa ja Keski-Aasiassa (taulukko 2).

Omilla retkillään Sahlberg tapasi myös suomalaisen rautatieinsinööri Constantin Ahngerin (1855-1942). Tämä oli vuosikausia Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton palveluksessa enimmäkseen Turkmeniassa ja Etelä-Venäjällä. Harrastuksenaan hän keräsi hyönteisiä, ja alkoi Sahlbergin pyynnöstä lähettää niitä Helsingin yliopistollekin. Tätä jatkui vuosikymmeniä, ja myös palattuaan Suomeen Ahnger toimitti museolle hyönteismateriaalia.

Vuonna 1908 museo sai lahjoituksena G.A.Dusken hyönteiskokoelman. Duske oli toiminut Pietarissa, hänen kokoelmassaan oli etenkin suuri määrä perhosia, lähinnä Etelä-Venäjältä (Volgan ja Ural-joen seuduilta), ja lisäksi myös runsaasti mm. kovakuoriaisia.

Vuosisadan vaihteen tunnetuimpia suomalaisia entomologeja oli vielä Ernst Evald Bergroth (1857-1925). Ammatiltaan lääkärinä hän tutki harrastuksenaan luteita, ja ulotti tutkimuksensa koskemaan koko maailman lajistoa. Hän ei itse tehnyt montakaan keräilyretkeä, mutta sai tutkittavakseen muiden keräämää materiaalia, josta hän kuvasi runsaasti tieteelle uusia lajeja; hän sai vanhan tavan mukaisesti omaan kokoelmaansa lukuisien lajien kaksoiskappaleita. Myös Bergrothin kokoelma tuli aikaa myöten museolle.

Itsenäisessä Suomessa

Suomen itsenäistyttyä hyönteistutkimus keskittyi entisestäänkin kotimaiseen lajistoon. Tähän oli useita syitä; osittain oli kysymys yleisestä kansalaismielestä, toisaalta taas ne alueet Itä-Karjalasta aina Siperiaan saakka, joilla moni suomalainen tutkija oli liikkunut, olivat nyt saavuttamattomissa. Vielä vaikutti asiaan se, että ne tutkijat, jotka eniten olivat perehtyneet ulkomaiseen lajistoon kuolivat näihin aikoihin - Poppius vuonna 1916, J.Sahlberg vuonna 1920 ja Bergroth vuonna 1925. Lisäksi hyönteistutkimus alkoi jakautua erikoisaloihin, monet keskittyivät sovellettuun tutkimukseen, muutamat siirtyivät perinnöllisyystutkimukseen, tai tutkimaan hyönteisten fysiologiaa.

Yliopiston hyönteiskokoelmia oli 1800-luvulla säilytetty yliopiston päärakennuksessa. Fauna-seura taas oli säilyttänyt kokoelmiaan kasvitieteen laitoksessa. Kun kasvitieteen laitos vuonna 1902 sai uuden päärakennuksen, hyönteiskokoelmat saivat sieltä tilapäisesti uudet laajemmat tilat. Mutta vasta kun entisen Aleksanterin kimnaasin rakennus hankittiin yliopiston eläintieteen laitosta ja eläinmuseota varten, tilanahtaus helpotti pidemmäksi aikaa. Muutto näihin tiloihin, missä eläinmuseo edelleenkin toimii, tapahtui vuonna 1923.

Vuodesta 1919 lähtien eläinmuseon hyönteisosasto on toiminut omana yksikkönään. Sen esimiehenä toimi vuosina 1919-1955 Richard Frey (1886-1865). Hän oli kaksisiipistutkija, ja toisin kuin useimmat aikalaisensa, hän ei rajoittanut tutkimuksiaan kotimaisiin lajeihin. Hän teki useita keräilyretkiä eri puolelle Suomea, mutta myös ulkomaille, ja käynnisti sen Atlantin saarten tutkimuksen, jota eräät muut suomalaiset entomologit jatkoivat. Itse kerätyn materiaalin lisäksi hän hankki omaan kokoelmaansa ulkomaisia hyönteisiä vaihtamalla ja ostamalla, niinpä hän esim. osti Georg Böttcherin kärpäskokoelman, jossa oli runsaasti yksilöitä Filippiineiltä. Hän kuvasi suuren määrän tieteelle uusia lajeja, ja monen tyypit olivat hänen omassa kokoelmassaan. Sen jälkeen kun Frey oli siirtynyt eläkkeelle, yliopisto lunasti hänen kokoelmansa eläinmuseolle.

Muita pitkään hyönteisosastolla toimineita henkilöitä olivat Håkan Lindberg (1898-1966), Wolter Hellén (1890-1979) ja Adolf Nordman (1900-1976). He keräsivät runsaasti hyönteisiä eri puolilla Suomea, Lindberg pääasiassa kovakuoriaisia ja nivelkärsäisiä, Hellén ennen muuta kovakuoriaisia ja pistiäisia, Nordman taas etenkin perhosia. Lindberg teki lisäksi eräitä pitkiä ulkomaanmatkoja, mm. vuonna 1926 hän keräsi isänsä Harald Lindbergin kanssa hyönteisiä Espanjassa ja Marokossa.

Hyönteistutkimuis ei tietenkään rajoittunut pelkästään museoon. Moni eläintieteen tai perinnöllisyystieteen laitoksella toimiva tutkija keskittyi osittain tai kokonaan hyönteisiin, ja heidänkin aineistonsa tuli aikaa myöten museon kokoelmiin. Tällaisia olivat mm. Alexander Luther (1877-1970), Harry Federley (1879-1951), Holger Klingstedt (1900-1947), Pontus Palmgren (1907-1993), Esko Suomalainen (1910-) ja Ernst Palmén (1919-1991). Edelleen monet opiskelijat tutkivat hyönteisiä gradutyönään. Osa heistä jatkoi hyönteistutkimuksia harrastuksena myöhemmin, toiset taas jättivät tällaiset toimet kokonaan, mutta heidänkin materiaalinsa tuli varsin usein museon kokoelmiin. Sitävastoin erilaiset sovelletun hyönteistutkimuksen laitokset yleensä perustivat omat kokoelmansa, ja näissä laitoksissa tutkitut hyönteismateriaalit jäivät silloin laitosten tiloihin.

On myös syytä mainita jatkosodan aikainen Itä-Karjalan tutkimusprojekti. Vuonna 1941 opetusministeriö asetti toimikunnan organisoimaan tutkimusta suomalaisten miehittämillä alueilla, ja moni suomalainen hyönteistutkijakin osallistui tähän vuosina 1942-1944. Lauri Tiensuu (1906-1980), joka etenkin tutki kärpäsiä, oli assistenttina Kentjärven biologisella asemalla, Wolter Hellen, Jarl Carpelan (1897-1954) ja Erik Thuneberg (1897-1981) tekivät keräilyretkiä Itä-Karjalaan, ja monet sotapalveluksessa olevat hyönteistutkijat keräsivät hyönteisiä, eräät aivan eturintamassa. Viimeeksimainituista on mainittava varsinkin Stephan Platonoff (1917-1944), Ernst Palmén, Eero Lankiala (1897-1958) ja Viljo Karvonen (1901-1989), jotka toimivat Syvärin alueella; heidän runsaat materiaalinsa etenkin kovakuoriaisia ja perhosia ovat nyt eläinmuseon kokoelmissa.

Suomen hyönteistutkimus on hyvin paljon velkaa hyönteisten harrastajille. Ammatikseen hyönteisiä tutkii suhteellisen pieni joukko, mutta hyönteisten kerääminen, ja usein myös niiden elintapojen tutkiminen kiinnosta satoja ja taas satoja. Moni hyönteisharrastaja on aikanaan opiskellut luonnontieteitä, lukuisat opettajat, metsänhoitajat ja lääkärit ovat esimerkkejä tästä, mutta harrastajien joukosta löytyy kaiken tyyppisiä ammatteja. Useimmat Suomen hyönteisharrastajista ovat keskittyneet kotimaisten hyönteisten keräilyyn, mutta näin onkin etenkin perhosten ja osittain myös kovakuoriaisten levinneisyys Suomessa poikkeuksellisen hyvin tunnettu. Muutama harrastaja on myös liikkunut ulkomailla, aivan erityisesti on tällöin syytä mainita Harald Lindberg (1871-1963), jonka kovakuoriaiskokoelma lopulta käsitti satoja tuhansia yksilöitä eri puolilta Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaa.

Kun hyönteistutkijat 1800-luvulla toimivat Societas pro Fauna et Flora Fennica -yhdistyksessä muiden eläin- ja kasvitieteilijöiden rinnalla, on1900-luvulla perustettu useita erikoisyhdistyksiä. Ensimmäinen oli vuonna 1913 perustettu Helsingin Hyönteisvaihtoyhdistys, jonka tarkoituksena oli organisoida harrastajien välistä hyönteisten vaihtoa. Vuosikymmenien kuluessa on Hyönteisvaihtoyhdistys myös lahjoittanut museolle runsaasti hyönteisiä. Ensimmäinen varsinainen hyönteistieteellinen yhdistys oli Helsingin Hyönteistieteellinen Yhdistys, joka perustettiin vuonna 1919. Sitä seurasivat Suomen Hyönteistieteellinen Seura (vuonna 1935), ja Suomen Perhostutkijain Seura (vuonna 1955). Näissä yhdistyksissä ovat ammattimaiset hyönteistutkijat ja harrastajat voineet tavata vapaasti, ja näin on maamme lukuisat harrastajat saatu mukaan myös tieteelliseen hyönteistutkimukseen.

Monet hyönteisharrastajat ovat vuosikymmenien kuluessa keränneet laajoja kokoelmia. Useat tällaiset kokoelmat ovat aikaa myöten tulleet eläinmuseoon, eräät lahjoituksena, monet testamentin kautta, lisäksi museo on joskus ostanut erityisen arvokkaita kokoelmia. Taulukko 3 esittelee merkittävimpiä museoon tulleita erilliskokoelmia. Tämän lisäksi monet harrastajat ovat vuodesta toiseen lahjoittaneet hyönteisiä museon kokoelmiin; taulukossa 4 mainitaan ahkerimpia tällaisia lahjoittajia niiden lisäksi, jotka jo mainittiin taulukossa 3.

Kotoista ja kansainvälistä

Sota ei merkinnyt mitään jyrkkää katkosta Suomen hyönteistutkimuksessa. Museon kokoelmat olivat tosin olleet evakuoituina pommitusten takia, mutte ne tuotiin pian takaisin museoon. Vähitellen kansainvälinen suuntautuminen alkoi kuitenkin voittaa suurempaa alaa. Eläinmuseolla Freyn aloittamaa Atlantin saarten tutkimusta jatkettiin, tässä oli varsinkin Håkan Lindberg aktiivinen. Muutkin museolla toimivat suuntasivat osan keräilyistään ulkomaille. Museon kasvavat kokoelmat ovat tietenkin asettaneet omat vaatimuksensa henkilökunnallekin, ja joskus on jopa saatu uusia museovirkoja. Vuosina 1957-81 museon hyönteisosaston johdossa oli Walter Hackman, muita näihin aikoihin museolla toimineita ovat olleet mm. Paavo Kontkanen, Pekka Nuorteva, Jouko Kaisila, Bernhard Lindeberg ja Antti Jansson. Vuonna 1982 hyönteisosaton johtoon tuli Martin Meinander, hänen jälkeensä vuonna 1991 Olof Biström.

Vuosina 1962-64 joukko tutkijoita kävi Sudanissa, tämä oli alkuna trooppisen Afrikan tutkimushankkeelle, jossa varsinkin Rauno Linnavuori mutta myös useat muut ovat keränneet runsasta hyönteisaineistoa museon kokoelmiin; tästä materiaalista on moni spesialisti kuvannut tieteelle uusia lajeja. Myöhemmin on Linnavuori kerännyt museolle Lähi-idän hyönteisiä, etenkin Iranista.

Kauri Mikkolan johtama tutkimusprojekti on vuodesta 1982 lähtien tutkinut Siperian, ja myöhemmin myös Pohjois-Amerikan hyönteisiä, etenkin perhosia. Näihin retkiin ovat osallistuneet lisäksi museon tutkijoista Hans Silfverberg, Antti Pekkarinen, Heikki Hippa, Gunilla Ståhls, Jukka Jalava, Pekka Vilkamaa, Larry Huldén, Lauri Kaila ja Jaakko Kullberg.

Museo on myös järjestänyt eräitä puhtaita keräilyretkiä kaukomaihin. Vuonna 1996 Anders Albrecht, Olof Biström, Kauri Mikkola ja Anders Wikberg keräsivät materiaalia Nepalissa, ja myöhemmin samana vuonna Olof Biström, Marko Nieminen, Juhani Terhivuo ja Pekka Vilkamaa tekivät keräilyretken Tansanian Usambara-vuorille. Vuosina 2005 ja 2006 tehtiin keräilyretket Kreikan Lesbos-saarelle, näihin osallistuivat mm. Olof Biström, Ville Heimala, Lauri Kaila, Elvira Rättel, Hans Silfverberg, Gunilla Ståhls-Mäkelä, Juhani Terhivuo ja Pekka Vilkamaa.

Kotimaisen ja lähialueiden hyönteisfaunan tutkimisessa ovat museon tutkijat keränneet runsasta aineistoa omin päin. Tämän lisäksi on ollut eräitä laajempia hankkeita, jolloin keräilyllä on ollut tarkempi päämäärä. Tällainen hanke oli n.s. matalien tunturien projekti, jolloin v. 1980 lähes koko osaston henkilökunta keräsi hyönteisiä Pudasjärven Iso-Syötteellä sekä Kittilän Kätkätunturilla ja Levitunturilla. Viime aikoina ovat luonnonsuojelulliset näkökohdat ohjanneet useita hankkeita, tällaisia ovat olleet mm. Olof Biströmin selvitykset Pyhähäkin luonnonpuiston (1984 & 89) ja Nuuksion järviylängön (1989-90) lajistosta, Hans Silfverbergin keräilyt Inkoon Bastössa (1993-94), Lauri Kailan ja Petri Martikaisen tutkimukset erilaisten metsien kääpähyönteisistä (1990-94) ja Jyrki Muonan johdolla tehty inventointi Itä-Suomen vanhojen metsien hyönteisistä. Tällaiset tutkimukset tuottavat usein runsaan hyönteismateriaalin museon kokoelmiin.

Museo on jatkuvasti saanut hyönteisiä ulkopuolisiltakin. Kuten aikaisemmin, on monen opiskelijan ja tutkijan tutkimusmateriaali sittemmin liitetty museon kokoelmiin. Erittäin runsas aineisto kertyi Tomas Roslinin lantakuoriaistutkimuksista (2001). Erilaisten retkien yhteydessä on museollekin kerätty yksilöitä, niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Joskus on retki nimenomaan suunniteltu kartuttamaan museon kokoelmia; näitä olivat esim. Svenska Naturvetarklubbenin retket Turunmaan ulkosaaristoon (1960 & 1961), Kolille (1964) ja Lill-Själön saarille (1973). Ulkomaisista kartunnoista on etenkin syytä mainita Paul Grotenfeltin Kreikasta kerätyt perhoset, etenkin pikkuperhosten kohdalla nämä Kreikan seudut ovat olleet lähes tutkimattomia.

Tieteellisesti merkittävimpiä viimeaikaisia hankintoja oli Angelovin kärsäkäskokoelman osto museolle vuonna 1993. Tässä kokoelmassa on noin 50000 yksilöä, suurimmaksi osaksi Bulgariasta mutta myös muualta Etelä-Euroopasta ja Keski-Aasiasta. Kokoelmassa on paitsi Angelovin myös mm. Apfelbeckin, Reitterin ja Dieckmannin tyyppiyksilöitä. Muista ostoista voi mainita joukon R.Lindtin ja U.Jüriveten Keski-Aasiasta keräämiä perhosia.

Vuonna 1902 yliopistolle perustettiin maanviljelys-hyönteistieteellinen laitos, joka sittemmin tunnettiin mm. nimellä maatalous- ja metsäeläintieteen laitos, ja viimeeksi soveltavan biologian laitoksena. Laitoksen ensimmäinen johtaja oli Enzio Reuter. Laitokselle hankittiin ensin ns. biologisia kokoelmia, lähinnä opetustarkoituksiin, mutta kohta myös systemaattisia kokoelmia. Näihin antoi moni entomologi lahjoituksia, lisäksi laitokselle hankittiin erinäisiä kokoelmia, kuten kokoelmat Arthur Bomanin ja Bertil Poppiuksen jäämistöstä, Walter Mikael Linnaniemen kaksisiipiskokoelma ja Saksasta ostettu H. Wazdekin kaksisiipiskokoelma. Myöhemmin laitokselle saatiin mm. Jaakko Liston ja Johannes Linkolan kokoelmat, sekä suuri osa John Sahlbergin kokoelmasta. Laajoja kartuntoja olivat sittemmin Arvi Saarisen sahapistiäiskokoelma, Rabbe Elfvingin kovakuoriaiskokoelma, Eitel Lindqvistin sahapistiäiskokoelma sekä Erkki Valkeilan, Aimo K. Merisuon ja Viljo Karvosen pistiäiskokoelmat. Myös on syytä mainita Erkki Peltosen kokoelma perhos- ja sahapistiäistoukkia. Lisäksi laitos sai v. 1975 Maatalouden tutkimuskeskuksen tuhoeläinosaston kokoelmat. Laitoksen henkilökunta ja opiskelijat, sekä useat ulkopuolisetkin kartuttivat jatkuvasti kokoelmia, merkittävimmät näistä olivat Jaakko Kangas, Paavo Kontkanen, Martti Koponen, Jonny Perkiömäki, Mauno Pohjola, Uunio Saalas ja Lauri Tiensuu. Vuonna 2006 nämä kokoelmat luovutettiin Eläinmuseolle.

Tätä nykyä eläinmuseon hyönteiskokoelmat ovat ahkerassa käytössä. Suomessa moni entomologi tutkii hyönteisten systematiikkaa. Vielä useampi tutkii niiden elintapoja, niiden levinneisyyttä nyt ja ennen, ja monia muita entomologian osa-alueita. Näissä tutkimuksissa museon kokoelmat ovat välttämättömiä, toisille enemmän kuin toisille. Myös lukuisat ulkomaiset tutkijat käyttävät hyväkseen Helsingin kokoelmia, aivan kuten suomalaiset tutkijat voivat lainata aineistoa muista museoista. Näin tuleekin olla, museon kokoelmat eivät ole itsetarkoitus, vaan ne palvelevat tutkimusta.

Varsinaisten kokoelmien lisäksi on museo viime vuosina myös koonnut jonkin verran tiedostoja hyönteisistä. Tämä toiminta tulee varmaan ajan mittaan nykyistä tärkeämmäksi, mutta toistaiseksi se on vielä alkuvaiheessaan. Lisäksi on julkaistu muutamia luetteloita museon tyyppiyksilöistä, ja tätäkin on tarkoitus jatkaa jossakin muodossa Museolla alkanut molekyylibiologinen tutkimus tulee myös vaikuttamaan museon tulevaan kehitykseen.