Holarktisten yökkösten taksonomia ja eläinmaantiede

Kauri Mikkola

Mitä tekemistä keskenään on perhosilla ja mannerjäätiköillä? Jääkausien aikana jäätiköt sitoivat niin paljon vettä, että valtamerien pinta laski toistasataa metriä. Koska Beringin salmi on vain satakunta metriä syvä, sille kohdalle paljastui Beringin maasilta. Se yhdisti Koillis-Siperian Pohjois-Amerikkaan, ts. palearktisen vyöhykkeen nearktiseen vyöhykkeeseen. Monet perhoset vaelsivat Siperiasta itään ja niiden levinneisyys laajeni holarktiseksi.

Jäätiköitymisen aikana paljastui Beringin maasilta (vaaleanruskea). Beringiassa kuitenkin jäätiköitä (valkea) oli vain vuorten huipulla.

Laajentunut Koillis-Siperia oli hyvin vähäsateinen, joten jäätiköitä syntyi vain korkeimpien vuorten huipuille. Siitä sekä Pohjois-Amerikan puolelta nykyisestä Alaskasta ja Yukonista muodostui pohjoiselle perhosfaunalla jäätiköitymätön turva-alue, refugio. Sitä on nimitetty Beringiaksi.

Pohjois-Amerikan mahtava mannerjäätikkö rajoitti Beringiaa idässä. Nearktiset lajit elivät sen takana eivätkä juuri sekoittuneet palearktisen lajiston kanssa. Sekoittumista tapahtui vasta jäätiköiden sulettua.

Alunperin mantereet ovat olleet yhtä ja vielä n. 6.5 miljoonaa vuotta sitten niiden välillä oli metsäyhteys. Edelleen on nähtävissä, että palearktiset ja nearktiset metsävyöhykkeen perhoset ovat läheistä sukua toisilleen. Vain tutkimalla lajien sisäisiä genitaaleja on huomattavissa, että eri mantereilta kotoisin olevien lajien genitaaleissa on selvät toiminnalliset erot, jotka siten koskevat sekä koiraita että naaraita. Vanhat holarktiset lajit ovat siis erilaistuneet sisarlajipareiksi.

Viimeisten 2-3 miljoonan vuoden aikana Beringin salmi on useaan kertaan kuivunut ja taas avautunut. Geologinen historia heijastuu perhosiin. Ne lajit, jotka elävät kostealla varpuisella tundralla pääsivät Beringin maasillan yli vielä runsaat 10 000 vuotta sitten. Ne ovat toisistaan erottamattomia holarktisia lajeja (kuvassa) ja alalajeja. Kymmenisen tuhatta sukupolvea ei siis riitä juuri minkäänlaiseen erilaistumiseen.

Ilmastoltaan edullisia jääkausien välisiä interglasiaaleja on sattunut ennenkin nykyistä. Edellinen tällainen lienee päättynyt n. 80 000 vuotta sitten. Niin kauan erossa toisistaan olleet perhospopulaatiot ovat erilaistuneet alalajeiksi. Viimeisten jäätiköiden sulettua ne ovat levittäytyneet yhteen, mikä näkyy nykyään risteytymisvyöhykkeenä luoteisessa Pohjois-Amerikassa.

Beringiassa elivät aikaisemmin jättiläisnisäkkäiden laumat ja eräiden tutkijoiden mielestä elinympäristö on ollut tuottoisaa "mammuttisteppiä". Perhoslajisto kuitenkin viittaa köyhään tundraan. Jokilaaksot ovat ilmeisesti olleet riittävän tuottoisia näille laumoille.

Julkaisuja

• Mikkola, K., Lafontaine, D. J. & Kononenko, V. S. 1991. Zoogeography of the Holarctic species Noctuidae (Lepidoptera): importance of the Beringian refuge. -Entomologica Fennica 2: 157-173.