Madagaskar – biodiversiteetin ”hot spot”

Juhani Terhivuo ja Jaakko Kullberg

Eläintieteelliset museot ja lajien monimuotoisuus

Museot ovat keskeinen osa ihmiskunnan muistia. Eläintieteellisten museoiden osalta tämä tarkoittaa, että kokoelmiin on tallennuttu elinympäristöömme kuuluvaa eläimistöä. Maapallolla on alueita, joissa lajistollinen monimuotoisuus, biodiversiteetti, on huomattavan korkea ja joissa suuri osa lajeista on endeemisiä eli sellaisia ettei niitä tavata missään muualla. Madagaskar on eräs niistä. Madagaskarin linnuista noin 65% ja matelija- ja sammakkoeläinlajeista lähes 100% on endeemisiä. Hyönteislajeja Madagaskarilta löydetty yli 100 000, mutta sademetsien kätköissä ja muuallakin niitä voi lymytä saman verran lisää. Hyvinä lentäjinä tunnetuista kiitäjistä yli 75% lajeista on endeemisiä – hämmästyttävää kun Afrikan manner on niinkin lähellä.

Helsingin yliopisto kirjasi vuosien 2004–2006 toimintasuunnitelmaansa pyrkimyksen edistää Saharan eteläpuolisiin Afrikan maihin kohdistuvaa tutkimusta. Helsingin yliopisto on mukana rahoittamassa Madagaskarin kaakkoisosassa, Ranomafanassa, sijaitsevaa kansainvälistä biologista tutkimusasemaa (Centre ValBio), jossa useana vuonna onkin vieraillut suomalaisia tutkijoita ja tutkimusryhmiä. Eläinmuseo sai yliopistolta erillisrahoituksen hankkeelleen täydentää selkärangattomien eläinten kokoelmiaan sekä antaa opetusta paikallisille eläintieteen opiskelijoille selkärangattomien eläinten keräysmenetelmistä. Opetuksen tarkoituksena oli edistää Madagaskarin vielä kovin puutteellisesti tunnetun selkärangattomien tutkimista paikallisin voimin.

ValBio Centre:n päärakennus, taustalla on sekundaarista sademetsää ja Ranomafanan kylään johtava tie.

Kokoelmat – kansallinen vai kansainvälinen näytepankki?

Eikö kotimaamme eläimistössä sitten ole enää tutkittavaa? Suomi on osaltaan ratifioinut Rion kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen vuodelta 1992. Tämä kestävän kehityksen periaatteelle perustuva sopimus edellyttää mm. maapallomme lajirunsauden, biodiversiteetin, selvittämistä. Lajirunsauden painopisteet ovat lämpimissä maissa, mutta yleensä niiltä puuttuvat varat ja koulutus lajistollisiin selvityksiin. Kun suuri väestömäärä kuluttaa luontoa, niin lajisto köyhtyy. Länsimaat ovat vaurautensa vuoksi avainasemassa biodiversiteetin tutkimisessa. Tutkimusta tulee tehdä yhteistyössä kohdemaan kanssa sekä sen ehdoilla. Tavoitteisiin tulee kuulua maan oman tutkijapolven kouluttaminen ja sen toimintaedellytysten parantaminen.

Eläinmuseot eri puolilla maailmaa muodostavat näytepankkiverkoston, johon lajistoa on tallennettu, ei vain nykyisen vaan myös tulevaisuudessa tapahtuvan tutkimuksen tarpeita varten. Eläintieteelliset museot ovat nykyisin yhä suuremmassa määrin osa koko ihmiskunnan ”globaalista muistia” kuin yksinomaan kansallisiin tutkimus- ja näyttelytarpeisiin tähtääviä kokoelmia.

Ranomafana on ”kuuma vesi” ja makien valtakunta

43 500 hehtaarin laajuinen Ranomafanan kansallispuisto sijaitsee 800–1200 metrin korkeudella meren pinnasta. Tämän Madagaskarin koillisosan vuoristoalueella sijaitsevan puiston pohjoisosan halki virtaa kuumista lähteistä alkunsa saava Namorona -joki. Joen rannalla sijaitsee amerikkalaisen professori Patricia Wrightin alulle panema ja hänen jatkuvasti kehittämänsä sademetsäekosysteemin tutkimusta varten perustettu tutkimusasema Centre ValBio. Asema sai alkunsa kun alueelta vuonna 1986 löytyi tieteelle uusi makilaji, kultalemuri (Hapalemur aureus). Makilajeja on alueella ja sen ympäristössä tavattu 12. ValBio on nykyisin merkittävimpiä puoliapinoiden tutkimuskeskuksia maailmassa. Vuonna 1991 Madagaskarin hallitus julisti alueen kansallispuistoksi.

Eläinmuseon tutkijat dosentti Juhani Terhivuo ja maisteri Jaakko Kullberg saivat tilaisuuden tutustua Ranomafanan kansallispuistoon marraskuun 2003 lopussa. Tutkimuksen ja keräyksen kohteena olivat selkärangattomat eläimet, erityisesti maaperän selkärangattomat sekä yöllä lentävät perhoset. Eläinmuseon retkikunnan keskeisenä tavoitteena oli selvittää mahdollisuuksia käynnistää 2–3 vuoden mittainen tallennus- ja opetushanke yhteistyössä Antananarivon yliopiston eläintieteen laitoksen ja ValBion kanssa.

Keräsimme maaperäeläimiä kuoppapyydyksillä, joihin maan pinnalla liikkuvat eläimet putoavat. Pohjalla oleva suolan ja saippuan vesiliuos säilyttää otukset kunnes ne saadaan säilöttyä etanoliin. Yöperhosia pyydystimme voimakkaalla lampulla, jota kohden sademetsän öisin lentävät hyönteiset suurin joukoin suunnistivat. Näyttävimpien joukossa oli monia kiitäjäperhoslajeja, joskin tieteellisesti antoisimpia tulevat olemaan pienperhoset sekä yökköset ja mittarit. Myös hämähäkki- ja monijalkaisnäytteitä saatiin lukuisia. Mainittakoon että hämähäkkejä tallentanut amerikkalainen tutkijaryhmän aineistosta 80% lajeista oli tieteelle tuntemattomia. Aineistomme yksilömäärät nousevat tuhansiin ja se tulee olemaan maailman tiedeyhteisön lainattavissa.

Ranomafanassa tutustuimme alueen biodiversitettiä esittelevään museoon. Kenttätöissä mukanamme oli kaksi eläintieteen opiskelijaa Antananarivon yliopistosta, Kelard Ndremifidy ja Fiadanantsoa Rantanaharisoa. Heidän kanssaan teimme keräysmenetelmistä kertovan opetusvideon.

Ekoturismin kehittäminen on yksi Madagaskarin kansallispuistoista vastaavan viranomaiselimen ANGAP:in tähtäimessä. Ekoturismi tarjoaa uusia työpaikkoja sekä vähentää alueen luontoon haitallisesti vaikuttavaa karjanlaidunnusta ja kaskeamista, jota asukkaat kutsuvat ”tavy”ksi.

Lisätietoa Ranomafanasta ja ValBiosta: http://icte.bio.sunysb.edu/pages/centrevalbio.html

Miksi Eläinmuseon kokoelmiin tarvitaan uusia näytteitä?

Museokokoelmia ei kerätä vain nykytutkimuksen tarpeisiin. Museotyön perusedellytyksiä on turvata kokoelmien säilyminen niin nykyaikana kuin tulevaisuudessakin tapahtuvan tutkimuksen tarpeita varten. Tähän kuuluu olennaisena osana myös kokoelmien kartuttaminen.

Museonäytteeksi tallennettu eläin on elänyt tiettyyn aikaan tietyssä paikassa vuorovaikutuksessa elinympäristönsä sekä toisten lajien kanssa. Siitä on yksilöön jäänyt ”kemiallista informaatiota” sillä yksilön kudokset saattavat sisältää ympäristömyrkkyjä, mutta ne sisältävät myös yksilön ja lajin perinnöllisen rakenteen eli geenit DNA:n (deoksiribonukleiinihappo) emäsjärjestyksessä. Kudokset voivat kertoa ympäristömyrkkyjen vaihtelusta eri aikoina. DNA:n emäsjärjestyksestä voidaan selvittää lajien välisiä sukulaisuussuhteita ja huimaavasti kehittynyt geeniteknologia on avannut valtavia kehitysnäkymiä esimerkiksi maapallon nälänhädän poistamista ajatellen. Tai ehkäpä sukupuuttoon kuolleiden tai sen partaalla olevien eläinten DNA:n eristämisen ja kloonauksen kautta voidaan saada kantaa uudelleenistutuksia varten. Museonäytteitä tallennetaan jo nykyisin DNA:n eristystä silmällä pitäen ja ehkäpä museoilla on tulevaisuudessa ”DNA -pankki”, josta myös lajien perinnöllinen rakenne on saatavilla.

Eläinmuseon tarkoituksena on jatkaa biologisen monimuotoisuuden tallentamista myös tulevaisuudessa. Tutkijoiden lahjoittamat aineistot ovat tärkeä osa tätä työtä, mutta museon tulee etsiä rahoitusta myös omaehtoiseen tallennukseen sellaisilta alueilta, joilla voidaan katsoa olevan laajakantoista merkitystä museokokoelmia käyttävälle kansainväliselle tiedeyhteisölle.