LUOMUS

Luonnontieteellinen keskusmuseo

Suomen lepakot

Nerokkaat nahkasiivet

Lepakot ovat ainoita lentäviä nisäkkäitä. Lentokyky antaa lepakoille paljon mahdollisuuksia: ravintoa sekä päiväpiiloja voi hakea laajalta alueelta ja liian ankarista oloista voi siirtyä otollisemmille alueille. Ei ihme, että lähes joka neljäs tunnettu nisäkäslaji on lepakko! Linnun lentoon verrattuna lepakon lento vaikuttaa vaivalloiselta ilman kauhomiselta, mutta tosiasiassa se on hyvin tarkkaan hienosäädelty ja tehokas tapa liikkua. Paikallaan lentävä lepakko kuluttaa vähemmän energiaa kuin samalla tavalla ruokaileva kolibri tai kiitäjä-perhonen.

Linnulla siiven lentopinnan muodostavat jäykät ja joustavat siipisulat, ja linnun hyvin lyhyen ”hännän” kärjessä on suurentunut nikama lentoa ohjailevien pyrstösulkien kiinnittymistä varten. Lepakolla puolestaan siiven lenninpinta muodostuu pidentyneiden, nivelistä taipuvien sormi- ja kämmenluiden väliin pingottuneesta pehmeästä, nahkaisesta lenninräpylästä, joka jatkuu takajalkojen kautta aina häntään saakka.

Kuva: Anna Lempiäinen

Lepakot näkevät korvillaan

Lentokyvyn lisäksi lepakoiden toinen erityispiirre on kyky hahmottaa ympäristöään aistimalla esineistä kimpoavia ultraääniä. Lepakot muodostavat ultraäänen aivan samalla tavalla kuin ihminen puheen: äänihuulillaan. Ne päästävät korkeita äänipulsseja saadakseen selville mitä ilmatilassa on. Äänen törmättyä esteeseen se palaa takaisin lepakon luo. Lepakko pystyy arvioimaan kohteen etäisyyden siitä, miten pitkään ääni-impulssin palaaminen kestää.

Ihminen kuulee korkeintaan 20 kilohertsin korkuisia ääniä, mutta lepakot kaikuluotaavat yleensä 20–100 kHz:n taajuudella. Hyväkuuloiset ihmiset saattavat kuulla isolepakon (Nyctalus noctula) kaikuluotausäänen, joka on melko matalataajuista. Onneksemme emme pysty kuulemaan kaikkein korkeimpia ultraääniä – eräät ulkomaiset lajit huutavat jopa 140 desibelin voimalla, mikä ylittää ihmisen kipukynnyksen!

Karaistuneet siipiveikot

Suomessa tavataan vain harvoja lepakkolajeja. Euroopassa ja sen lähialueilla esiintyvistä 52 lajista vain 13 on havaittu Suomessa. Näistä ainakin kuusi lisääntyy kylmässä ja pohjoisessa maassamme. Lepakoilta vaaditaankin erityistä kestävyyttä Pohjolan olosuhteissa. Talvet ovat kylmiä ja pitkiä, kesät puolestaan valoisia pimeässä viihtyville eläimille. Erityisesti pohjanlepakko (Eptesicus nilssonii) herättää kunnioitusta, sillä se elää pohjoisempana kuin mikään muu maailman noin 1200 lepakkolajista.

Kaikki Suomen lepakot ovat hyönteissyöjiä ja suosivat saalistusmaastoinaan metsäisiä ja kulttuurivaikutteisia alueita. Toisaalta hyönteisravintoa on runsaasti tarjolla erityisesti vesistöjen lähellä. Vain pohjanlepakko on todellinen joka paikan laji – se lentää niin kivikaupungissa kuin tunturipurojen varsillakin. Suuret aukeat kuten peltolakeudet tai avohakkuut eivät lepakoille yleensä kelpaa.

Katsoa saa, muttei koskea

Joskus lepakoihin voi törmätä myös maan kamaralla. Tällöin ne voivat olla vahingoittuneita tai sairaita. Näihin eläimiin ei pidä koskea, sillä lepakoiden taudit voivat tarttua myös ihmisiin. Lepakoilla on runsaasti erilaisia bakteereja ja viruksia, joista ihmisen kannalta ikävimpiä ovat useat rabiesta eli vesikauhua aiheuttavat virukset.

Eurooppalaisissa lepakkolajeissa ei tavata tavallista metsäraivotautia vaan lepakoilla on kaksi omaa raivotautivirustaan (European Bat Lyssavirus eli EBLV 1 ja 2). Muualla maailmassa lepakoilla tavataan monien raivotautivirusten lisäksi myös tavallista metsäraivotauti- eli rabiesvirusta.

Jos löytää esimerkiksi maahan tippuneen lepakon, sitä tulee aina käsitellä hansikkaat kädessä. Elintarviketurvallisuusvirasto Evira, Turun yliopisto ja Luomus selvittävät yhteistyössä lepakkorabieksen esiintymistä Suomessa. Toistaiseksi ainoa löytö maastamme on vuodelta 2009.

Kuva: Anna Lempiäinen

Jos lepakko pääsee puremaan, on syytä kääntyä välittömästi lääkärin puoleen. Sama ohje pätee, jos mikä tahansa luonnonvarainen nisäkkäämme puraisee.

Sivun vastuuhenkilö: 
Seurantatiimi
11.2.2014