Laxmanniitti – erään näytteen tarina

Martti Lehtinen

Toimittajan puhelinsoitto voi laukaista museossa selvitysten sarjan, jonka aikana tuntee historian siipien havinaa ja selviää, missä on tieteen muisti.

Tiede-lehden toimittaja Petri Riikonen soitti eräänä päivänä ja kysyi, onko Kivimuseossa tietoa mineraalista nimeltä laxmaniitti (tai laxmanniitti). Tietoa oli ja näytekin, jota lähdin noutamaan yliopiston kirjastoluolastoon varastoidusta kokoelmasta.

Kokoelmasta löytyi useitakin samankaltaisia näytteitä, joiden kaikkien löytöpaikka oli sama Beresovskin kulta- ja lyijykaivos Uralin takana lähellä Jekaterinburgia.

Luonnontutkija, tutkimusmatkailija Erik Laxman

Toimittajan kysymys liittyi varsin tunnettuun suomalaiseen pappiin ja tiedemieheen Erik Laxmaniin. Hän syntyi 27.7.1737 Savonlinnassa ja kuoli tutkimusmatkalla lähellä Länsi-Siperian Tobolskia 16.1.1796. Laxman kävi kymnaasin Porvoossa ja kirjoittautui v. 1757 Turun yliopistoon, mutta joutui varattomana pian keskeyttämään opintonsa. Turussa hän ehti kuitenkin tutustua Pietari Kalmiin ja P.A. Gaddiin sekä heidän edustamaansa luonnontieteelliseen tutkimukseen. Laxman vihittiin v. 1758 Pietarissa papiksi, ja sai siellä opettajan toimen saksalaisessa koulussa sekä retkeili innokkaasti kasveja tutkien kaupungin ympäristössä.

V. 1764 Laxmanista tuli eteläsiperialaisen Kolyvanin kaivosalueen pappi sijoituspaikkanaan Obin latvoilla oleva Barnaul, samalla hän toimi myös Pietarin Tiedeakatemian kirjeenvaihtajana. Näin Laxmanille avautui mahdollisuus tutkia alueen luontoa ja virkamatkoillaan kerätä mm. kasveja (ja siemeniä), hyönteisiä ja kiviä. Kokoelmiaan hän lähetti tutkittaviksi mm. Pietariin ja Turkuun sekä Tukholmaan ja Carl von Linnélle Upsalaan. Palattuaan Pietariin v.1769 Laxmanin ansiot tunnustettiin, ja hänet valittiin helmikuussa 1770 Pietarin Tiedeakatemian jäseneksi (akateemikko, sovellettujen luonnontieteiden sekä myös kemian professori).

Laxman palasi v. 1780 Siperian kaivoksiin, joutui syytetyksi virkavirheestä, mutta armahdettiin ja nimitettiin 1784 ”keisarillisen kabinetin mineralogiseksi matkustajaksi”, jolloin hän saattoi jatkaa Siperian tutkimuksia ja kerätä mm. kiviä Baikalin seudulta (Irkutsk) ja Lenajoen alueelta aina Ohotanmerelle asti.

Museon näytteet

Osa hakemistani näytteistä oli aikoinaan saatu museoon kenraalikuvernööri Fabian Steinheilin (1762–1832) kokoelmasta, osa A.E. Nordenskiöldin (1832–1901) kokoelmasta Tukholmasta. Steinheilin kokoelmasta löytyi näyte ja nimilappu Chromsaures BleiXllt mit gelber grüner Bleierdes Vauquelinit v. Beresowskischen Gold-Bergwerke. Nordenskiöldin kokoelmasta saadun näyterasian pohjalla oli myös saksankielinen nimilappu No 19. Vauquelinit, District Jekaterinburg, Goldgruben von Beresowsk, Schacht Zwätnoi No 56. Nordenskiöldin kokoelmasta peräisin olevan toisen näytteen nimilappu kertoi näytteestä lyhyesti Vauquelinit, Beresowsk. Mutta samassa rasiassa oli myös samalla numerolla (#4652) merkattu koeputki ja siinä noin sormenpään kokoinen näyte sekä rullattu nimilappu Laxmannit från Beresowsk. A.E. N—d. Riks-Museum i Stockholm. Lisäksi rasiasta löytyi myös itsensä A.E. Nordenskiöldin kirjoittama analyysitulos laxmanniiitista CrO₃–16.19, P₂O₅–8.41, PbO–61.90 CuO–11.98 (paino%). Aivan tätä analyysiä Nordenskiöld ei kuitenkaan ole julkaissut.

Erik Laxmanin Siperiasta löytämän näytteen pintaa. Sinisen musta, paikoin kellanvihreä = vauqueliniitti; oranssit prismat = krokoiitti; vihreä = pyromorfiitti; sinertävän läpikuultava pohja = kvartsi. Kuva-ala luonnossa n. 2,8 cm X 3,8 cm.

Uuden alkuaineen, kromin löytyminen

Jo 1740-luvulla oli Beresovskin lyijymalmista löydetty kauniin punertavan keltaista mineraalia, joka myöhemmin sai värinsä mukaan nimen krokoiitti (kreikan krokos = safl orikasvi, Carthamus tinctorius). Saksalainen kemisti, kaivostoimiston johtaja ja Venäläisen museon johtaja Pietarissa J.G. Lehmann (–1767) oli matkoillaan Siperiassa löytänyt punaista lyijymalmia eli krokoiittia, mutta onnistui analysoimaan siitä vain lyijyn. Ranskalainen kemian professori N.L. Vauquelin (1763–1829) sai v. 1789 Lehmannin keräämiä Beresovskin näytteitä. Vauquelin löysi niistä v. 1797 uuden alkuaineen, jolle hän antoi nimen kromi (kemiallinen merkki Cr). Samaan aikaan ja vastaavista siperialaisista näytteistä saksalainen apteekkari ja kemian professori M.H. Klaproth (1743–1817) löysi Berliinissä myös kromin. Näin varmistui, että krokoiitti on lyijykromaatti PbCrO₄. Kromi ei siis kuitenkaan löytynyt Kivimuseon näytteestä vaan sen rinnakkaisnäytteistä Pariisissa ja Berliinissä.

Laxmanin Tukholmaan lähettämät näytteet

Toukokuussa 1773 lähetti Erik Laxman 33 venäläistä mineraalinäytettä Tiedeakatemialle Tukholmaan. Kirjeessään hän kertoo kirjoittaneensa nimilaput saksaksi, koska hän oli parhaiten tottunut saksalaiseen terminologiaan (vuorimieskieleen). Näitä näytteitä aikansa suuri ruotsalainen kemisti ja mineralogi J.J. Berzelius (1779–1848) (mm. useiden uusien alkuaineiden ja mineraalien löytäjä) tutki Tukholmassa v. 1818. Berzelius löysi Beresovskin näytteistä uuden kromipitoisen mineraalin, jolle hän antoi kromin löytäjän L.N. Vauquelinin kunniaksi nimen vauqueliniitti. (Näytteiden mukana olevat saksankieliset nimilaput eivät siis voi olla alkuperäisiä Laxmanin lappuja, koska vasta Berzelius nimesi vauqueliniitin).

A.E. Nordenskiöldin tutkimukset

A.E. Nordenskiöld tutki samoja näytteitä Tukholmassa viitisenkymmentä vuotta myöhemmin ja huomasi, että Berzeliuksen analyysissä oli virhe: mineraali sisältää myös fosforia (fosforihappoa). Näin Nordenskiöld katsoi v. 1867 olevansa oikeutettu nimeämään mineraalin laxmanniitiksi (Nordenskiöld kirjoitti nimen kahdella nkirjaimella), näytteen löytäjän ja lähettäjän Erik Laxmanin kunniaksi. Myöhemmin on kuitenkin todettu nimi laxmanniitti (tai laxmaniitti) turhaksi, ja mineraali tunnetaan nykyisin Berzeliuksen antamalla alkuperäisellä nimellä vauqueliniitti. Sen kemiallinen kaava kirjoitetaan muotoon Pb₂Cu(CrO₄)(PO₄)(OH), eli se on lyijyn ja kuparin kromaatti ja fosfaatti.

Röntgenmääritykset

Nykyään voidaan mineraali tunnistaa tai sen tunnistaminen varmistaa röntgenlaitteiston avulla. Menetelmä tuottaa röntgendiffraktogrammin, eräänlaisen mineraalin sormenjäljen, jonka saamiseen tarvitaan muutama milligramma jauhetta näytteestä. Tein näytteen siruista röntgenmäärityksiä, jotka varmistivat, että näytteessä on todella vauqueliniittia, se esiintyy mustina, osin vihertävinä kiteinä kvartsin päällä (jauhettu vauqueliniitti on vihreää). Lisäksi näytteessä (kuva yllä) on kauniin kellanpunaista krokoiittia ja vihreää lyijyfosfaattia, pyromorfiittia.

Näillä lisätiedoilla laitoin Erik Laxmanin, J.J. Berzeliuksen ja A.E. Nordenskiöldin tutkiman näytteen talteen ja sen nimilaput varovasti takaisin lasiputkeen; museossa on tieteen muisti.