23.05.2013 07:00 | Helsingin yliopisto |

På Naturhistoriska centralmuseets Luomus nätsidor har man redan under två års tid kunnat följa med ett antal finländska bivråkars rörelsemönster som är försedda med satellitsändare. Under årens lopp har sammanlagt 15 olika bivråkar figurerat på sidorna.

Som bäst håller de gamla bivråkarna på att återvända till Finland. Från övervintringsområdena i Afrika startade de i medlet av april. Den första fågeln att återvända till Finland var Jouko från Lavia som flög in över Finland på förmiddagen den 16.5.. Tiina från Jurva inträdde i finländskt luftrum som god tvåa tre dagar senare.

Bland satellitvråkarna finns även tre unga fåglar födda 2011 – Lars, Puff och Jaana. Enligt de senaste inkomna uppgifterna verkar det som om färden tillbaka till Finland var för tung för Puff, av allt att döma har hon nämligen dött när hon försökte ta sig över Sahara. Jaana har däremot redan hunnit till Polen där satelliterna lokaliserade henne på morgonen den 19.5.. Också Lars har påbörjat sin vårflyttning även om han tillsvidare inte hunnit längre än till Mauretanien. Det blir speciellt intressant att se ifall Jaana och Lars kommer att häcka för första gången i sommar, liksom hur långt från sina födelseorter de etablerar sig. Hans som föddes år 2012 och därmed är gruppens minsting torde bli kvar i Afrika över sommaren för att växa till sig.

I och med att Jaana nu återvänder till Finland är det första gången forskarna har möjlighet att jämföra en bivråkförälders (Jouko) och dess unges ruttval. Skillnaderna mellan far och dotter är slående: medan Jouko valt att återvända till Finland via en rutt öster om Svarta havet har Jaana valt flyga över västra Europa via Spanien och Frankrike. Den 9. maj höll Jaana kurs norrut över 3000 kilometer längre västerut än Jouko!

Forskare från Yrkeshögskolan Novia, Helsingfors universitet och Estación Biólogica de Doñana, C.S.I.C. i Spanien ansvarar för projektet.

Patrik Byholm, Yrkeshögskolan Novia, patrik.byholm@novia.fi, 050-3466865

Jari Valkama, Naturhistoriska centralmuseet Luomus, jari.valkama@helsinki.fi, 09-191 28849

Bivråksprojektet

Bivråk (bild: Jouko Kivelä)

Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen verkkosivuilla on jo yli kahden vuoden ajan seurattu suomalaisia mehiläishaukkoja, jotka on varustettu satelliittilähettimillä. Tähän mennessä sivuilla on esitelty 15 mehiläishaukan elämänvaiheita.

Vanhat mehiläishaukat ovat saapumassa näinä päivinä takaisin Suomeen. Ne lähtivät talvehtimisalueiltaan Afrikan keskiosista huhtikuun puolivälin jälkeen ja ensimmäisenä kotikonnuilleen saapui lavialainen Jouko-koiras 16.5. ja kolme päivää myöhemmin palasi jurvalainen Tiina-naaras.

Lähetinlintujen joukossa on kolme nuorta, vuonna 2011 syntynyttä mehiläishaukkaa – Lars, Puff ja Jaana. Tuoreiden paikannustietojen mukaan Puffille ensimmäinen matka kohti synnyinseutuja oli liian raskas, sillä se ilmeisesti menehtyi yrittäessään ylittää vaarallista Saharaa.

Jaana sen sijaan on ehtinyt jo Puolaan saakka, josta satelliitit bongasivat sen aamulla 19.5. Myös Lars on aloittanut kevätmuuton, tosin sen matka on edennyt vasta Mauritaniaan saakka. Onkin mielenkiintoista nähdä, pesisivätkö Jaana ja Lars jo tänä kesänä ja kuinka kauas synnyinseudultaan nuoret asettuvat. Koko porukan kuopus, vuonna 2012 syntynyt Hans, jää – aivan kuten arveltiin – kesäksi Afrikkaan viettämään teinielämää ja keräämään voimia kevään 2014 muuttoon varalle.

Jaanan paluun myötä tutkijoilla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus vertailla Jouko-isän ja tämän tyttären kevätmuuttoreittejä. Ero on huikea: Jouko on matkannut kohti Suomea itäistä reittiä Välimeren ja Mustanmeren itäpuolelta, kun taas Jaana-tytär on valinnut läntisen reitin Gibraltarin, Espanjan ja Ranskan kautta. Toukokuun 9. päivä Jaana teki matkaa yli 3000 kilometriä lännempänä kuin Jouko!

Tutkimukseen osallistuu tutkijoita Ammattikorkeakoulu Noviasta, Helsingin yliopistosta ja Estación Biólogica de Doñana, C.S.I.C.:sta Espajasta.

Lisätietoja:

Patrik Byholm, Ammattikorkeakoulu Novia, patrik.byholm@novia.fi, 050-3466865

Jari Valkama, Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus, jari.valkama@helsinki.fi, 09-191 28849

Mehiläishaukkaprojekti Luomuksen sivuilla

Mehiläishaukka lähetin selässään (kuva: Jouko Kivelä)

Kuvittaja, graafikko ja taidemaalari Seppo Polameren elämäntyö palkittiin tänään Kuvittajat ry:n Kieku-palkinnolla. Palkinto myönnettiin merkittävästä tuotannosta luonto- ja eräaiheisia kuvituksia ja erityisesti Luonnontieteellisen museon dioraamojen – eli luontokokonaisuuksien – taustamaalauksista.

Elävien kuvituskuvien lisäksi Seppo Polameri on erityisesti luontoaiheisten maalausten mestari. Luonnontieteellisen museon näyttelyissä Helsingissä on kymmeniä Polameren tekemiä taustamaalauksia.

– On huikeaa katsoa, miten suuri taustamaalaus kehittyy yhdestä paksusta mustasta viivasta henkeäsalpaavaksi kevättalven aurinkoa hohtavaksi talvimaisemaksi tai Afrikan hehkuvaksi savanniksi. Tällainen on mahdollista vain todelliselle mestarille, kertoo Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen näyttelypäällikkö Kirsi Hutri ylpeänä Polameren palkinnosta.

Polameren maalaukset elävät jatkuvasti niin valaistuksen kuin tarkastelukulman mukaan ja sulautuvat saumattomasti dioraaman muihin osiin. Moni yksityiskohta avautuu vasta pienen matkan päästä ja läheltä katsottuna huolimaton viiva, maaliroiske tai väri paljastuu etäämmältä katsottuna huolella suunnitelluksi kokonaisuudeksi tai muodoksi.

– Sepon otteet ovat toisinaan ronskeja, silloin pensselin virkaa saa toimittaa lattiaharja ja toisinaan niin hienovaraisia, että hän maalaa yksittäisellä ruohonkorrella, jatkaa Hutri Luomuksen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin työtavan esittelyä.

Seppo Polameri (s. 1936) on kuvittaja, graafikko ja taidemaalari, joka tunnetaan erityisesti omintakeisista luonto- ja eräaiheisista kirja- ja lehtikuvituksistaan ja sadoista kirjankansistaan. Hänen töitään on ollut esillä useissa näyttelyissä Suomessa ja ulkomailla.

Kuvittajat ry:n palkinnonsaajat julkistettiin Kiasmassa 22. toukokuuta 2013. Palkittavien tekijöiden töistä on esillä näyttely Helsingin Päärautatieaseman Postihallissa 23.5.–1.6.2013

Seppo Polameren työskentelyä Luonnontieteellisessä museossa voi seurata myös elävänä kuvana (YouTube):

• Suomen luonto -näyttelyn karhu-kokonaisuus rakentuu: http://www.youtube.com/watch?v=ab4nluuagDI
• Maailman luonto -näyttelyn suurin yksittäinen kokonaisuus – ilta juomapaikalla – valmistuu: http://www.youtube.com/watch?v=rzwND58NJVw

Taiteilija Seppo Polameri oli Luomuksen näyttelynrakentajien matkassa Namibiassa kesällä 2009 tekemässä luonnoksia Maailman luonto-näyttelyn taustoja varten (kuva: Luomus/Ari Puolakoski)

Työskentelyolosuhteet vaativat Namibiassa toisinaan luovia ratkaisuja (kuva: Luomus/Ari Puolakoski)

Luonnontieteelliset kokoelmat toimivat luonnon muistina samaan tapaan kuin kirjastot kokoavat tietoa ihmisten historiasta. Nyt Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus avaa arvokkaimpia tieteellisiä kokoelmatietojaan verkkoon kaikkien ulottuville. Ensimmäisenä avataan ovi kärpäs- ja hyttyskokoelmiin.

Monille kärpäset ovat kutittavia surisijoita ja hyttyset kiusallisia verenimijöitä. Hyönteistutkijoille nuo kaksisiipiset ovat aina olleet loputtoman kiinnostuksen kohde. Voimme vain kuvitella, millaista määrätietoisuutta on vaatinut esimerkiksi Constantin Ahngerin tapaan kerätä vuosien ajan hyönteisiä nykyisen Turkmenistanin alueella 1900-luvun alussa.

Tutkijat eivät kerää näytteitä vain omaksi ilokseen. Ilman luonnontieteellisiä kokoelmia luonnon valtavaa monimuotoisuutta olisi mahdoton hahmottaa. Kokoelmaan päätynyt näyte voi jopa olla ainoa todiste eliön olemassaolosta. Luomuksen kokoelmissa on tuhansia ainutlaatuisia näytteitä eläin- ja kasvilajeista, joita tieteentekijätkään eivät ole vielä kuvanneet. Tämän takia museokokoelmat eivät pääse pölyttymään vaan niitä käytetään jatkuvasti.

- Luomus luetteloi näytteitään helpottaakseen tutkijoiden työtä ja avatakseen arkistojaan kaikkien käyttöön, kertoo museomestari Jere Kahanpää Luomuksen eläintieteen yksiköstä.

Kahanpää kertoo suhtautuvansa intohimoisesti kärpäsiin ja esittelee innolla koostamaansa juuri julkaistua listaa sekä sen pohjalta muokattua karttasovellusta.

- Nyt avattu aineisto kattaa noin 4000 näytettä ja tiedot 700 kärpäslajin tyyppinäytteiden tiedot, hän tarkentaa.

Karttasovellus kertoo, mistä päin Suomea – tai maailmaa tyyppiyksilö ovat. Nyt kuka tahansa voi etsiä löytyykö Luomuksen kokoelmista tärkeä tyyppi, joka on kotoisin vaikkapa omalta kotipaikkakunnalta!

Tyyppiyksilöt ovat arvokkaimpia

Kokoelmat luovat perustan lajien tuntemiselle ja nimeämiselle. Luonnontieteellisten kokoelmien arvokkaimmat näytteet ovat tyyppiyksilöitä, joihin kyseisen eliön tieteellinen kuvaus perustuu. Esimerkiksi kyykäärmeentyyppiyksilö majailee viinaan säilöttynä Uppsalan yliopiston evoluutiomuseossa. Carl von Linnén kyylle antama nimi Coluber berus on vanhin tuntemamme. Myöhemmin kyykäärmeet on siirretty Viperus-sukuun ja sitä myöten kyyn nykyinen tieteellinen nimi on Vipera berus.

Linnén viinaan säilömä kyy on tyyppiyksilö, johon perustuu nykyinen käsityksemme siitä, mitä lajia Vipera berus -nimellä tarkoitetaan. Tyyppinäytteitä tarvitaan erityisesti silloin, kun aikaisemmin yhdeksi kokonaisuudeksi oletettu laji osoittautuukin ryhmäksi lähilajeja. Vanhojen, usein varsin pintapuolisten sanallisten kuvausten perusteella on mahdotonta sanoa, mitä lajia on tarkoitettu. Silloin on palattava lajin virallisen edustajan – eli tyyppiyksilön – luo selvittämään, kuka kukin on.

Lisätiedot:

Tyyppinäytteistä ja lajien kuvaamisesta: www.luomus.fi/elaintiede/hyonteiset/tyypit

Diptera (eli kaksisiipiset) -tietokanta (englanniksi): www.luomus.fi/elaintiede/hyonteiset/tyypit/dipteratypes

Lisää Diptera-tyyppejä: www.luomus.fi/elaintiede/hyonteiset/tyypit/dipteratypes_with_img

Museomestari Jere Kahanpää
Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS
(jere.kahanpaa @ helsinki.fi, puh. 050 318 5175)

Xylomyia maculata var. Sahlbergi Frey, 1960 Suomenpuukärpäsellä on useita nimiä, joista yksi perustuu tähän Orivedeltä 1800-luvulla keräättyyn yksilöön.

Harrastajat tuottavat valtavan määrän materiaalia tieteellisen tutkimuksen pohjaksi. Suomessa on pitkät perinteet juuri lintujen seurannassa. Lintuharrastajat tekevät pitkäjänteistä työtä ja sitoutuvat seurantahankkeisiin ja rengastustoimintaan.

- Vapaaehtoisten tuottama materiaali on tutkimuksellemme elintärkeää, siksi haluamme pitää lintuharrastajista hyvää huolta, kertoo intendentti Aleksi Lehikoinen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta.

Facebook-sivut ovat yksi tapa luoda suoria kontakteja harrastajiin ympäri Suomea.  Sivuilta saa ajankohtaista tietoa niin laskennoista kuin tutkimuksista, joita on tehty kertyneestä aineistosta.

Luomuksen linnustonseuranta-sivu: www.facebook.com/linnustonseuranta

Myös Forumin katolla pesineen huuhkajaparin poikaset saivat renkaat jalkaansa vapaaehtoisten harrastajien voimin (© Laura Hiisivuori)

Vesilinnut talvehtivat yhä pohjoisempana ilmastonmuutoksen ansiosta. Äskettäin julkaistun tutkimuksen mukaan telkkä, tukkasotka ja isokoskelo jäävät yhä useammin viettämään talvea Suomeen ja Ruotsiin.

Näiden kolmen lajin keskitalven yksilömäärät ovat kasvaneet meillä ja naapurissamme yhteensä yli 130 000 yksilöllä viimeisen 30 vuoden aikana. Vastaavasti talvehtimisalueidensa eteläreunalla, Ranskassa, Irlannissa ja Sveitsissä lajien määrät ovat pudonneet yhteensä lähes 120 000 yksilöllä. Useissa maissa lajien talvehtijamäärät ovat tippuneet puoleen.

– Suomessa muutos on ollut voimakkainta telkällä ja tukkasotkalla, joiden talvehtijamäärät ovat monikymmenkertaistuneet, kertoo intendentti Aleksi Lehikoinen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta, joka on osa Helsingin yliopistoa.

Ilmaston lämpeneminen selittää yhdeksän Euroopan maan vesilintumäärien muutoksia, sillä alkutalven lämpötila on noussut Etelä-Suomessa noin 3,8 astetta vuosien 1980–2010 aikana. Vuosittaiset muutokset vesilintujen runsauksissa ovat yhteydessä alkutalven lämpötilaan. Lämpiminä vuosina määrät kasvavat talvehtimisalueen pohjoisreunalla ja vähenevät eteläosissa. Kylminä vuosina tilanne on päinvastainen, pakkanen ja jää työntävät vesilintuja yhä etelämmäksi.

– Pohjois-Euroopassa vesilintumäärät ovat voimakkaasti yhteydessä alkutalven lämpötilaan, mutta Etelä-Suomen lämpötilan perusteella voidaan selittää jopa Ranskassa talvehtivien telkkien ja Hollannissa talvehtivien isokoskeloiden vuosittaista runsausvaihtelua, Lehikoinen täsmentää.

Vesilintujen talvialueen muuttuminen voi vaikuttaa niiden suojelutilanteeseen, koska linnut eivät välttämättä talvehdi enää niille varta vasten perustetuilla suojelualueilla. Levinneisyysmuutokset voivat myös lisätä lajien metsästysmahdollisuuksia pohjoisessa ja puolestaan heikentää niitä etelässä. Lajit reagoivat muuttuvaan ilmastoon eri tavoin, jonka takia myös lajien väliset vuorovaikutussuhteet saattavat muuttua.

– Jos esimerkiksi suosittu riistalaji harvinaistuu levinneisyyden eteläreunalla ilmastonmuutoksen myötä, niin siirtääkö se metsästyspainetta muihin lajeihin, Lehikoinen pohtii. Muutokset tarkoittavat myös sitä, että Suomella on yhä suurempi vastuu talvehtivien vesilintujen suojelusta, Lehikoinen jatkaa.

Tiedot perustuvat kansainvälisiin keskitalven vesilintulaskentoihin sekä suomalaisiin talvilintulaskentoihin ja tulokset on julkaistu Global Change Biology -sarjan verkkosivuilla.

Lisätietoja:
Aleksi Lehikoinen
Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS
aleksi.lehikoinen@helsinki.fi
09-19128851

Kuvat

19.04.2013JPGLataa Tukkasotkia ilta-auringossa (© Markku Mikkola-Roos)

Afrikkaan talvehtimaan muuttanut Ilmari-sääksi lähti huhtikuun alussa lentämään Kamerunista kohti Välimerta. Kevään muuttoreitti mutkittelee Nigerin, Algerian ja Libyan kautta Välimeren rannikolle ja muistuttaa kovasti viimesyksyistä muuttoreittiä.

Toisin kuin syksyllä, Ilmari ei kuitenkaan lähtenyt rannikolle saavuttuaan lentämään suoraan Välimeren yli vaan suuntasikin Libyasta koilliseen kohti Kreikkaa. Ilmari koukkasi muuttomatkallaan Kreetan kautta, jonne se pysähtyi hengähtämään noin vuorokaudeksi ennen matkan jatkumista. Viimeisimmät havainnot Ilmarista ovat eteläisestä Unkarista, jonka kautta Ilmari kulki myös viime syksynä. Jos muuttomatka tästä lähtien seurailee syksyistä reittiä, seuraavaksi Ilmari matkannee Ukrainan kautta Puolaan ja sieltä kohti Baltiaa.

Kamerunin talvehtimispaikasta Välimeren rannikolle Ilmari lensi nyt keväällä yhteensä kahdeksan vuorokautta ja 3 289 kilometriä. Vuorokautinen lentonopeus, 411 kilometriä, on ollut hieman hitaampi verrattuna syksyiseen 463 kilometrin vuorokausivauhtiin.

Sääksien avulla edistetään nuorten kansainvälistä yhteistyötä

Ilmari-sääksen seuranta on mukana uudessa kansainvälisessä projektissa, joka pyrkii satelliittisääksien avulla saamaan eri maiden koululaiset kiinnostumaan luonnonsuojelusta. Samalla on tarkoitus edistää nuorison yhteistyötä ja keskinäistä kunnioitusta eri puolilla maailmaa.

Vasta alkuvaiheessa olevassa projektissa on Ilmarin lisäksi mukana sääksiä Virosta, Englannista ja Yhdysvalloista.  Suomen tavoitteena on valjastaa vähintään viisi uutta sääkseä mukaan projektiin mahdollisimman pian. Suomessa koululaisprojektia koordinoi professori Pertti Saurola ja rahoituksen järjestelystä vastaa Sääksisäätiö, joka toivoo saavansa uusien lähettimien hankintaan tarvittavaa taloudellista tukea UPM:n lisäksi myös muilta suomalaisilta yrityksiltä ja yhteisöiltä.

UPM:n ja Sääksisäätiön yhteistyö

Yhteistyö Sääksisäätiön kanssa on osa UPM:n monimuotoisuusohjelmaa. Sääksisäätiön toimintaan kuuluu sääksen seuranta- ja suojelutyö Suomessa. UPM on laatinut ohjeiston metsien käsittelystä sääksen pesimisalueilla yhteistyössä säätiön kanssa. Satelliittiseurantaprojekti auttaa selvittämään sääksen pesimäaikaista käyttäytymistä, kevät- ja syysmuuttoon liittyviä saloja sekä linnun talvehtimista. Tutkimushanketta johdetaan Helsingin yliopiston Luonnontieteellistä keskusmuseo Luomuksesta. UPM:n kansainvälisen monimuotoisuusohjelman tavoitteena on luonnon monimuotoisuuden turvaaminen samalla, kun metsien tehokas puuntuotanto turvataan – sekä edistää alan parhaita käytäntöjä.

Ilmarin kevätmuutto: http://www.luomus.fi/elaintiede/satelliittisaakset/Ilmari/kevat2013.htm
Sivu, jolla koulut voivat liittyä projektiin: http://www.ospreys.org.uk/osprey-flyways-project/osprey-schools-link-application/
Koululaisprojektin alustava karttasivu: http://www.ospreys.org.uk/schools-map/index.html
Sääksisäätiö: http://www.saaksisaatio.fi/

Lisätietoja:

Tutkimusprojekti
Professori Pertti Saurola
Luonnontieteellinen keskusmuseo
p. 050 402 4042
pertti.saurola(at)helsinki.fi

Sääksisäätiö
Juhani Koivu
Sääksisäätiön asiamies
p. 0400 499 395
juhani.koivu(at)aina.net

UPM
Ympäristöpäällikkö Petri Heinonen
p. 040 180 1137
petri.heinonen(at)upm.com

Ilmarin kuva median käyttöön:
www.luomus.fi/users/tiedotus/kuvia_medialle/saaksi/ilmari_et_ilmari_cJuhaniKoivu.jpg.
Kuvaaja Juhani Koivu mainittava.

Sääksisäätiön puheenjohtaja Ilmari Häkkinen vapauttaa Ilmari-kaimansa satelliittilähettimen asennuksen jälkeen (kuva © Juhani Koivu).

Suomen viherpeippokanta on romahtanut puoleen muutamassa vuodessa. Syynä nopeaan taantumaan on lintuihin tarttunut loinen, joka on levinnyt Suomeen Länsi-Euroopasta.

Trichomonas gallinae -alkueläimen aiheuttama loistauti on vähentänyt viherpeippokantaa etenkin Etelä-Suomessa, jossa pesimäkanta on pudonnut noin puoleen ja talvikanta kolmannekseen vuosina 2006–2010. Keski-Suomessa taantuminen on vähäisempää ja Pohjois-Suomessa määrät eivät ole laskeneet. Luonnontieteellisen keskusmuseon tämän talven talvilintulaskennat osoittavat, että taantuma on jatkunut myös viime vuodesta.

– Taantuminen on ollut järkyttävän nopeaa, ja se täyttäisi jo reilusti uhanalaisuusluokituksen kriteerit, toteaa linnustonseurannasta vastaava intendentti Aleksi Lehikoinen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta.

Linnuilla havaittava loinen ei tartu ihmisiin tai kotieläimiin. Loista on esiintynyt Euroopassa jo pitkään kyyhkysillä ja petolinnuilla, mutta peippolinnuilla se havaittiin ensimmäisen kerran Britanniassa vasta vuonna 2005. Tämän jälkeen epidemia on levinnyt kohti koillista, ja loinen löydettiin ensikertaa Suomessa 2008. Tautia on tavattu Suomessa satunnaisesti myös muilla lintulajeilla.

– Loisen aiheuttama tulehdus estää lintua nielemästä, joten linnut kuolevat lopulta nälkään. Tauti tarttuu, kun terveet yksilöt syövät ravintoa, joka on sairaiden lintujen suun eritteiden tahraamaa, kertoo tutkija Marja Isomursu Elintarviketurvallisuusvirasto Evirasta.

Pakkanen kuitenkin tappaa loisen nopeasti, ja tämän takia sitä esiintyy Suomessa vain lämpiminä kuukausina. Ihmiset voivat myös estää taudin leviämistä, koska loinen leviää helpoiten paikoissa, joissa ruokailee useita viherpeippoja samalla paikalla.

– Lintujen ruokinta tulisi aloittaa vasta kun kunnollinen pakkaskausi alkaa.  Erityisen tärkeää tämä on paikoilla, jossa esiintyy säännöllisesti viherpeippoja. Taudin vaikutuksien seuraamiseksi säännölliset lintulaskentatiedot ja ilmoitukset sairaista linnuista Eviralle ovat tärkeitä, Lehikoinen kertoo.

Lisätietoja:
Intendentti Aleksi Lehikoinen, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS
aleksi.lehikoinen@helsinki.fi, 0503182340

Tutkija Marja Isomursu, Elintarviketurvallisuusvirasto Evira
marja.isomursu@evira.fi, 040 512 1248

Maamme ainutlaatuista luontoa juhlitaan tänä vuonna ensimmäistä kertaa virallisesti, kun Suomen luonnon päivää vietetään lauantaina 31.8.2013. Päivän ideana on juhlia luontomme tuomaa iloa ja oivaltaa sen hyvinvointia edistävä vaikutus. Suomen luonnon päivän aikana järjestetään retkiä ja tapahtumia eri puolilla Suomea jokaiselle luonnosta kiinnostuneelle. Koululaisille tarjotaan mahdollisuuksia osallistua päivän viettoon jo sitä edeltävällä viikolla.

Ympäristöministeri Ville Niinistö korostaa luonnon merkitystä arjen hyvinvoinnissa: “Maamme upea luonto on juhlan arvoinen. Luonto antaa meille päivästä toiseen terveyttä ja hyvää mieltä, lepopaikkoja kiireen keskellä ja rauhaisan suojan uudistua. Ihmisen tehtävä on kunnioittaa luontoa ja kohdella sitä hyvin. Luontoa ei saa ottaa annettuna, sillä hyvinvoiva luonto on koko maapallon elämän perusta. Suomen luonnon päivänä jokainen meistä voi juhlistaa arvokasta luontoa omalla tavallaan.”

Suomen luonnon päivän viralliset järjestäjät ovat Suomen ympäristökeskus SYKE, Suomen luonnonsuojeluliitto, Metsähallituksen luontopalvelut ja Biologian ja maantieteen opettajien liitto BMOL.
Erilaisia tapahtumajärjestäjiä on paljon Martoista eri ministeriöihin.

”Suomen luonnon päivästä on tarkoitus tehdä jatkossa perinne ja virallinen liputuspäivä. Päivää tullaan viettämään elokuun viimeisenä viikonloppuna. Kaikki voivat osallistua päivän viettoon haluamallaan tavalla ja jakaa kokemuksiaan kasvotusten tai verkossa sekä sosiaalisessa mediassa”, toteaa viestintäpäällikkö Matti Nieminen Suomen luonnonsuojeluliitosta.

Elokuun viimeinen viikonloppu soveltuu hyvin Suomen luonnon juhlistamiseen, sillä se on retkeilylle otollinen ajankohta. Loppukesän ja alkusyksyn taitekohdassa luonto tarjoaa antimiaan avosylin. Retkeilyä voi harrastaa niin marjastuksen kuin sienestyksen parissa, bongailla etelään paluumuuttavia lintuja, käydä nauttimassa kesän viimeisistä uintiretkistä tai järjestää luontopolku lempimetsään. Kahvihetki tai eväsretki pihapiirissä voi olla myös tapa iloita luonnossa olosta.

Päätapahtuma Espoossa Suomen luontokeskus Haltiassa.

Suomen luonnon päivänä järjestetään retkiä ja tapahtumia eri puolilla Suomea. Esimerkiksi Metsähallituksen luontokeskuksissa järjestetään Suomen luonnon päivän tapahtumia Saaristomereltä Tunturi-Lappiin.

”Päivän päätapahtuma järjestetään Suomen luontokeskus Haltiassa Nuuksiossa. Tapahtumassa on mahdollista muun muassa kokea elämyksellinen luontopolku, osallistua Martojen sienineuvontaan ja katsoa Suomen luonnosta kertova Metsän tarina -elokuva. Elokuvaa esitetään samalla viikolla myös kouluissa eri puolilla Suomea”, kertoo viestintäpäällikkö Päivi Rosqvist Metsähallituksen luontopalveluista.

Ole mukana luomassa uutta kansanperinnettä

Suomen luonnon päivä tarjoaa mahdollisuuden olla mukana luomassa uutta suomalaista kansanperinnettä. Kaikenlaiset yhteisöt ja vapaat ryhmittyvät ovat tervetulleita osallistumaan päivän viettoon kukin haluamallaan tavalla.  Myös yritykset voivat osallistua, sillä Suomen luonnon päivä tarjoaa mahdollisuuden edistää liiketoimintaa kestävällä tavalla. Päivälle voidaan suunnitella erilaisia kampanjatuotteita, tai sitä voi hyödyntää tuotemarkkinoinnissa, sidosryhmätapahtumana tai työhyvinvointipäivänä.

Merkitse Suomen luonnon päivä 31.8.2013 kalenteriisi
ja nauti luontomme kauneudesta!

facebook.com/SuomenLuonnonPaiva

Suomen luonnon päivän nettisivut aukeavat myöhemmin keväällä.

Tieteelle aiemmin tuntematon kasvi edustaa dorstenioiden eli suomeksi lonkioiden sukua ja mulperikasvien heimoa. Uusi laji sai kerääjänsä mukaan nimen maarteninlonkio, Dorstenia christenhuszii. Kasvi löytyi Maarten Christenhuszin Kenian Taitavuorten ympäristöön suuntautuneella tutkimusmatkalla. Kasviheimon tunnetuimpia lajeja ovat muun muassa silkkiperhostoukkien ravintokasvit mustamulperi ja valkomulperi.

Toistaiseksi lajin ainoa tunnettu esiintymispaikka on Mbololon sademetsä, jossa kasvi elää puron varrella yhdessä yleisinä huonekasveina tunnettujen paavalinkukkien eli saintpaulioiden kanssa. Lonkioita tavataan Afrikan lisäksi muuallakin tropiikissa ja niitä on yhteensä yli sata lajia.

Maarteninlonkio on noin metrin mittainen ruohokasvi, jonka sulkapallomainen kukinto muodostuu pienistä vihreistä kukista ja niitä ympäröivistä piikkimäisistä, violetinsävyisistä ulokkeista. Ulokkeiden kärkien rauhasista erittyy tuoksu, joka vetää kasvin pölyttäjinä toimivia pieniä kärpäsiä vastustamattomasti puoleensa.

Taitavuorten seutu on kuuluisa rikkaasta lajistostaan ja alueen vuoristometsät muodostavat yhden maapallon biologisen monimuotoisuuden keskuksista. Alueen lajistoa on tutkittu paljon, osin siellä sijaitsevan Helsingin yliopiston tutkimusaseman ansiosta. Uuden Dorstenia-lajin löytyminen osoittaa, kuinka jopa suhteellisen hyvin tunnetuilta alueilta voidaan vielä löytää tieteelle uusia lajeja.

Toistaiseksi varsin vaatimattoman kokoiseen maarteninlonkioon voi tutustua Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan sademetsähuoneessa.

Artikkeli: Chase, M.W., Thijs, K., Kamau, P., Fay, M.F., 2013. Dorstenia christenhuszii (Moraceae) a new species from Kenya. Phytotaxa (http://www.biotaxa.org/Phytotaxa/article/view/phytotaxa.81.2.1)

Lisätietoja:
Intendentti Leo Junikka
Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS
p. 050-3110385
leo.junikka@helsinki.fi

Kuvia medialle (kuvaajan  nimi mainittava): http://www.luomus.fi/users/tiedotus/kuvia_medialle/Dorstenia_christenhuszii_Maarten_Christenhusz.JPG

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha
Kasvihuoneet avoinna ti–su klo 10–16, to klo 10–18, ma suljettu. Sisäänpääsy 8/4 euroa.
Kuukauden ensimmäisenä torstaina pidennetty aukiolo, vapaa pääsy klo 16–18.
Ulkopuutarha avoinna joka päivä klo 9–20. Vapaa pääsy.

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha sijaitsee aivan Helsingin päärautatieaseman kupeessa (Unioninkatu 44 / Kaisaniemenranta 2)

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha: www.luomus.fi/kaisaniemi
Kasvitieteelliset puutarhat Facebookissa: www.facebook.com/kasvitieteellinenpuutarha

Uusi kuvattu kasvilaji sai heti suomenkielisen nimen maarteninlonkio. Kuva: Maarten Christenhusz)

Uusi Luomus-nimi ja ilme alkavat vähitellen näkyä eri yhteyksissä ulkoisessa ja sisäisessä käytössä.

Helsingin yliopiston erillislaitos Luonnontieteellinen keskusmuseo on nyt Luomus.

Luonnontieteellinen keskusmuseo perustettiin Helsingin yliopistoon 1980-luvun loppupuolella, jolloin eläin-, kasvi- ja geologian museot sekä ajoituslaboratorio yhdistettiin yhdeksi hallinnolliseksi kokonaisuudeksi. Kasvitieteelliset puutarhat liitettiin mukaan vuonna 2004.

- Keskusmuseon yksiköt sijaitsevat hajallaan kahdella kampuksella, joten yhdistyminen vei aikansa, kertoo Luomuksen johtaja Leif Schulman.

Luomus-hanketta vauhditti parin vuoden takainen laitoksen organisaatiorakenteen uudistus ja yliopiston hallintomallin muutos. Yliopistolain uudistuksen yhteydessä Helsingin yliopiston yhteydessä toimivan ja luonnontieteellisiä kansalliskokoelmia vaalivan keskusmuseon asema turvattiin myös yliopistolaissa.

Luomus-identiteetin rakentamiseen osallistui koko henkilökunta. Apuvoimia saatiin suunnittelutoimisto Taivaasta, joka on myös Helsingin yliopiston taannoisen ilmeuudistuksen taustalla. Hanketta veti Luomuksen viestintä- ja markkinointitiimi.

- Luomus-nimestä käytiin kautta historian laajin keskustelu intranetissämme, Schulman kertoo hyvillä mielin.

Osana hanketta päivitettiin myös Luomuksen visuaalinen ilme. Uusi, raikas ilme yhdistää osaltaan laitoksen neljää yksikköä. Luomuksen nettisivut ovat saamassa paraikaa uuden ilmeen ja uudistuneen sisällön.

- Uusi yhteinen nimittäjä ja uudistunut ilme tiivistävät sekä Luomuksen sisäistä että ulkoista yhtenäisyyttä. Yhteinen Luomus-identiteetti vahvistaa Luomuksen ainutlaatuista kokonaisuutta, jota olen kuvannut kolmijalkaisena jakkarana. Jakkaran tasavahvat jalat ovat kansalliskokoelmamme, niistä ponnistava tutkimus sekä asiantuntijatoiminta, joka kattaa niin suositut yleisökohteemme kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisen yleisemmin, johtaja Schulman tiivistää muutokseen tyytyväisenä.

Tästä eteenpäin yliopiston erillisestä tutkimuslaitoksesta käytetään uutta Luomus-nimeä. Ennen nimen vakiintumista on hyvä selventää ensimmäisen kerran mainittaessa Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus.

Lisätietoja:
Tiedottaja Laura Hiisivuori
Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS
laura.hiisivuori@helsinki.fi
p. 050 576 2960

Markkinointikäytössä Luomus taipuu moneksi (© LUOMUS)

Vuosikymmen puutteellisesti tunnettujen metsälajien tutkimusta on tuottanut yli 1600 Suomelle uutta lajia, joista lähes 350 on tieteelle aiemmin tuntemattomia. Lajien tunteminen on perusedellytys metsien suojelulle ja ekologisesti kestävälle käytölle ja hoidolle.

Suomalaista lajistontutkimusta on ensimmäistä kertaa kattavasti arvioitu arvostetussa kansainvälisessä julkaisussa. Biodiversity and Conservation -lehdessä julkaistun arvion mukaan ympäristöministeriön rahoittama Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma (PUTTE) on monilta osin saavuttanut tavoitteensa. Uusien lajilöytöjen lisäksi ohjelma on mahdollistanut 3000–4000 uuden lajin huomioimisen tuoreimmassa uhanalaisuusarvioinnissa.

Vuodesta 2003 lähtien PUTTE-ohjelmassa on rahoitettu 59 tutkimushanketta yhteensä 6,5 miljoonalla eurolla. Hankkeissa on keskitytty heikoimmin tunnettuihin lajiryhmiin: selkärangattomiin eläimiin, sieniin ja jäkäliin. Tällä hetkellä käynnissä on kuusi PUTTE-hanketta.

Uusia osaajia ja luontotietoa harrastajille

Hieman yli puolet PUTTE-hankkeista on keskittynyt tieteelliseen tutkimukseen. Lisäksi hankkeissa on kehitetty tutkimusmenetelmiä ja tuotettu määritysoppaita. Hankkeiden tuloksia on julkaistu yli 160 tieteellisessä julkaisussa, 70 yleistajuisessa artikkelissa tai kirjassa sekä kymmenissä lajiluetteloissa, jotka ovat tärkeitä metsien käytön suunnittelun työvälineitä. PUTTE-hankkeissa on samalla koulutettu uusia alan osaajia, joista osa on noussut kansainvälisesti arvostetuiksi tutkijoiksi. Hankkeissa on toistaiseksi suoritettu yhteensä 19 maisterintutkintoa ja kirjoitettu kuusi väitöskirjaa.

Laadukkaat määrityskirjat ovat PUTTE-ohjelman näkyvin tuotos ja tärkeä tiedonvälityksen kanava. Määrityskirjoja on valmistunut yhdeksän, joista Suomen jäkäläopas voitti Tieto-Finlandia -palkinnon vuonna 2011. Neljätoista uutta määritysopasta on tekeillä, aiheinaan muun muassa verkkosiipiset, maanilviäiset ja rupijäkälät.

- Määrityskirjat tuottavat uutta tietoa harrastuneisuuden lisääntymisen myötä. Esimerkiksi kaksi vuotta Suomen luteet -kirjan julkaisun jälkeen Suomen tunnettujen ludelajien määrä oli kasvanut kymmenellä uudella lajilla, kertoo yksikönjohtaja Aino Juslén Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta, joka on osa Helsingin yliopistoa.

PUTTE-ohjelman rahoitus on turvattava

PUTTE-ohjelman tuloksia hyödynnetään muun muassa Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma METSOn toimenpiteiden suuntaamisessa. METSO-ohjelmassa turvataan uhanalaiselle lajistolle tärkeitä metsäelinympäristöjä ja luodaan edellytyksiä lajien säilymiselle talousmetsissä. Metsälajien ja niiden elinympäristövaatimusten tunteminen on perusedellytys METSO-ohjelman toteuttamiselle.

- Lajistontuntemus luo myös pohjan arvioida Suomen onnistumista kansainvälisessä tavoitteessa pysäyttää luonnon monimuotoisuuden väheneminen vuoteen 2020 mennessä. Suomessa PUTTE-ohjelma on ainoa tämän suuruusluokan rahoituskanava lajistontutkimukselle, muistuttaa projektipäällikkö Saija Sirkiä Suomen ympäristökeskuksesta.

Lisätietoja:

PUTTE-ohjelman koordinaatiosta vastaa Suomen ympäristökeskus. Luonnontieteellinen keskusmuseo (LUOMUS) vastaa lajistomme kansalliskokoelmasta yhdessä muiden luonnontieteellisten museoiden kanssa. Luomuksen tutkimusryhmät ovat toteuttaneet useita PUTTE-hankkeita.

Yksikönjohtaja Aino Juslén, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS
etunimi.sukunimi@helsinki.fi, puh. 050 3109 703.

Projektipäällikkö Saija Sirkiä, Suomen ympäristökeskus
etunimi.sukunimi@ymparisto.fi, puh. 040 6722 751.

Tutkija kirjaa maastossa havaintoa lattakäävästä (Ganoderma applanatum) Kuva: Panu Halme

Rubiinikultiaisen (Chrysis viridula) on voi nähdä keskikesällä savipohjaisilla metsänreunamilla ja pientareilla etsimässä törmäampiaisten pesiä, joissa kultiaisen toukat elävät loisina. Juho Paukkunen tekee väitöskirjaansa kultapistiäisistä Luomuksen PUTTE-hankkeessa. Kuva: Juho Paukkunen

Sarjakuvapiirtäjä Seppo Leinosen piirtämän PUTTE-hahmon mallina on ollut viirukangaslude (Geocoris ater) Kuva: Seppo Leinonen

Tiesitkö, että meidät on tehty meteoriittiaineesta? Tai millaisia otuksia vaelsi jääkausiaikaan mammuttien rinnalla ja että Suomessa oli muinoin tulivuoria? Tervetuloa katsomaan millaisia jälkiä Suomen muinaiset tulivuoret ovat jättäneet kallioperäämme, tutustumaan eläinten jälkiin tai piirtämään kuvia museon jättimäisestä giganotosaruksesta!

Talvilomaviikko 8 (19.2.–24.2.2013)

Tulta, tulikiveä ja jäätä Luonnontieteellisessä museossa!
Tule tapaamaan talvilomalla Luomuksen paleontologia ja geologeja

Tiistai ja keskiviikko 19.–20.2. klo 11–13

Paleontologi Pirkko Ukkonen kertoo jääkaudesta ja sen eläimistä Elämän historia -näyttelyssä. Mammuttien kanssa aroa asutti niin villasarvikuono kuin sapelihammaskissa, tuo aikansa hurja peto.

Toisen kerroksen Työpajassa voit piirtää oman tulivuoresi ja kuulla, mitä jännittävää geologi Elina Lehtosella on kerrottavanaan oikeista tulivuorista.

Torstai ja perjantai 21.–22.2. klo 11–13

Geologi Arto Luttinen kertoo meteoriiteista ja niiden vaikutuksista elämän syntyyn, kehitykseen ja tuhoon kotiplaneetallamme. Alkuräjähdystä ja muita taivaankappaleiden vaikutuksia esitellään Elämän historia -näyttelyssä.

Geologi Jussi Heinonen puolestaan kertoo Suomen tuliperäisestä historiasta ja siitä millaisiin tulivuoren jäänteisiin voi törmätä kulkiessaan Suomen luonnossa.

Torstai-sunnuntai 21.2.–24.2. klo 11–14

Eläinten jäljillä -piirustuspajassa tutustutaan eläinten talvisiin jälkiin ja piirretään niitä tai vaikkapa itse keksityn eläimen jälkijonoja. Tervetuloa taiteilemaan!

Talvilomaviikko 9 (26.2.–3.3.2013)

Keskiviikko ja torstai 27.2.–28.2. klo 10–13

Eläinten jäljillä -piirustuspaja.

Lauantai 2.3. klo 11–13

Huuhkajan höyheniä ja kanahaukan kynsiä -työpaja

Kenellä on pehmeimmät höyhenet? Mitä oksennuspallo kertoo linnun ruokavaliosta? Miltä tuntuu koskettaa kanahaukkaa? Tule, tutki ja tutustu!

Lauantai ja sunnuntai 2.3.–3.3. klo 12–15 Giganotosaurus -piirustuspiste Elämän historia -näyttelyssä. Tule ja piirrä hirmuisista hirmuisin hirmulisko!

Luonnontieteellinen museo
Pohjoinen Rautatiekatu 13, Helsinki – Kampin keskuksen kupeessa
Avoinna ti–ke 9-16, to 9–18, pe 9–16, la–su 10–6, ma suljettu
Pääsymaksut 10/5/0 euroa, vapaa pääsy joka kuukauden 1. torstaina klo 16–18

Lisätietoa: www.luomus.fi

© Bertconcepts (www.flickr.com/photos/bertconcepts/4493929399/), käyttö Creative Commons -lisenssillä.

Pohjoismaissa pesii arviolta puolimiljoonaa sinisorsaparia, ja kanta on ollut viime aikoina pienoisessa kasvussa. Moniin muihin kotimaisiin vesilintulajeihin verrattuna sinisorsan kanta vaikuttaa elinvoimaiselta.

Sinisorsan pesimäkannat kasvoivat viime vuosikymmenten aikana kaikissa muissa pohjoismaissa paitsi Islannissa. Eniten sinisorsia pesii Suomessa ja Ruotsissa – molempien maiden kanta on noin 200,000 paria. Sinisorsan talvehtijamäärät ovat kasvaneet Ruotsissa 1970-luvulta ja Suomessa 1990-luvulta lähtien.

- Sinisorsa on yksi harvoja vesilintulajeja, jonka kannat ovat kasvaneet Suomessa, kertoo intendentti Aleksi Lehikoinen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta, joka on osa Helsingin yliopistoa

Kannankasvuun johtaneita syitä voivat olla sinisorsan parantunut poikastuotto ja pienentynyt metsästyspaine, mutta yksityiskohtaisia analyyseja kannan vaihteluun vaikuttavista tekijöistä ei ole tehty.

- Sinisorsa on Suomen sorsista saalistilastojen ykkönen. Saalismäärät kuitenkin laskivat maassamme noin neljänneksen vuonna 1996 voimaan astuneen lyijyhaulikiellon jälkeen. Saalismäärät ovat laskeneet myös Tanskassa ja Norjassa, kertoo tutkimusprofessori Hannu Pöysä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokselta.

Jotta pohjoismaisten sinisorsakantojen elinvoimaisuutta voitaisiin tarkastella paremmin, tarvitaan lisätietoja lajin vuosittaisesta hengissäsäilyvyydestä, lisääntymistuloksesta ja saalismääristä. Tutkimustietoa tarvitaan myös metsästystarkoitukseen istutettujen sinisorsien vaikutuksesta kokonaiskantaan. Tanskassa arvioidaan vapautettavan vuosittain 400,000 sinisorsaa luontoon ennen metsästyskautta. Ruotsin, Norjan ja Suomen vapautettujen sorsien määrää ei tarkkaan tunneta.

Pohjoismaisten sinisorsien populaatiotiedot on koottu ensimmäistä kertaa yhteen osana vesilintukantojen suojelua ja hoitoa edistävän Nordic Waterbirds and Climate Network -yhteistyöfoorumin toimintaa. Tiedot on julkaistu Ornis Fennica -tiedelehden verkkosivuilla ilmestyneessä tutkimuksessa.

Lisätietoja:
Hannu Pöysä 029 532 7401), hannu.poysa@rktl.fi
tai Jukka Rintala, 029 532 7202, jukka.rintala@rktl.fi
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos

Aleksi Lehikoinen 09-191 28851, aleksi.lehikoinen@helsinki.fi
Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS

Luomuksen vesilintusivut
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen vesilintusivu
Alkuperäisjulkaisu Ornis Fennican sivuilla
LUOMUS


Sinisorsakoiraat muistuttavat kesällä naaraita. Sukupuolet voi erottaa toisistaan nokan väristä (kuva: Aleksi Lehikoinen)

Rengastusatlas on myynnissä Lintuvarusteessa (Koetilantie 1, Viikki) 42 euron hintaan.

Lintujen rengastus aloitettiin maassamme 100 vuotta sitten, vuonna 1913. Rengastuksia on sittemmin kertynyt yli 10,5 miljoonaa, ja niistä on saatu noin 1,1 miljoonaa tapaamisilmoitusta. Nyt tuosta massiivisesta tietomäärästä on koottu Suomen ensimmäinen Rengastusatlas.

- Aloittaessani Rengastustoimiston johtajana kymmenen vuotta sitten, aiempi johtaja nimitti minua puolitosissaan ”pelastajaksi”, joka tulee saattamaan pitkän Rengastusatlas-prosessin päätökseen, myhäilee yli-intendentti Jari ValkamaLuonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta, joka on osa Helsingin yliopistoa.

Hänen mukaansa professori Pertti Saurola, Rengastustoimiston edellinen johtaja, oli haaveillut Suomen rengastustietojen keräämisestä yhteen teokseen jo 1970-luvulta saakka. Työ oli kuitenkin edennyt verkkaiseen tahtiin kunnes Valkama onnistui saamaan hankkeelle ulkopuolisen rahoituksen vuosiksi 2007–2008. Siitä hanke pyörähti vauhtiin ja atlas julkaistiin tammikuussa 2013.

Rengastusatlas-teoksen alkuosa tarjoaa laajan katsauksen maamme rengastuksen historiaan ja rengastuksen merkitykseen nyt ja tulevaisuudessa. Kirjan jälkipuolisko osa esittelee kuvin, tekstein, kartoin ja kuvaajin rengastustiedot yli sadasta Suomessa tavatusta lintulajista. Kaikista kirjan teksteistä on englanninkieliset lyhennelmät, joten kirja palvelee myös kansainvälistä yhteisöä

Varsinainen materiaali atlakseen on kerätty täysin vapaaehtoisvoimin.

- Rengastusatlas on koottu kiitokseksi ja kannustukseksi vapaaehtoisille rengastajille heidän tekemästään monumentaalisesta työstä, yli-intendentti Valkama kertoo.

Atlas tarjoaa myös tutkijoille ideoita, miten mittavaa aineistoa voisi hyödyntää, antaa suurelle yleisölle ja kaikille linnuista kiinnostuneille yleiskuvan rengastuksen avulla saaduista tuloksista sekä vastaa moniin mielenkiintoisiin kysymyksiin, kuten miten pitkään lintumme elävät, minne muuttolintumme matkaavat ja mitkä tekijät niitä matkoillaan uhkaavat.

Rengastusatlaksen koostivat professori Pertti Saurola, yli-intendentti Jari Valkama ja FM William Velmala Luomuksesta. Kirjan tekemistä ovat rahoittaneet Koneen Säätiö ja ympäristöministeriö.

Kaikkia lajeja ei ensimmäiseen osaan mahtunut, joten jäämme odottamaan Suomen Rengastusatlaksen toista osaa.

Lisätietoa ja tiedustelut arvostelukappalaeista:
Yli-intendentti Jari Valkama
LUOMUS
jari.valkama@helsinki.fi
p. 050-3182358

Suomalaisia lintuja on rengastettu jo 100 vuotta. Vapaaehtoiset ovat tänä aikana tuottaneet merkittävän määrän aineistoa tieteen ja tutkimuksen käyttöön. Aineistoa on hyödynnetty niin lintujen muuttoreittien kuin talvehtimisalueiden selvittämisessä. Lisäksi on saatu selville maallikkoa kiehtovia yksityiskohtia, kuten pisin muuttoreitti tai pitkäikäisin lintulaji. Ensimmäistä ennätystä pitää hallussaan kalatiira ja jälkimmäistä harmaalokki.

Valtaosa linnuistamme lähtee täältä pohjoisesta etelään talvea pakoon. Kansainvälisistä muuttajista saatiin tietoa vasta, kun kehitettiin lintujen rengastus. Maailman ensimmäisen yksilöllisellä tunnuksella varustetun renkaan sai nilkkaansa tanskalainen kottarainen vuonna 1899. Reilu kymmenen vuotta myöhemmin rengastamisesta innostuttiin myös Suomessa.

Maamme ensimmäinen rengastaja oli Helsingin yliopiston eläintieteen professori Johan Axel Palmén. Hän tilasi vuonna 1912 Saksasta nimellään ja osoitteellaan varustettuja renkaita, joita jakoi ystäväpiirilleen.

Oululainen talitiainen oli puolestaan ensimmäinen suomalainen lintu, jolla oli kunnia saada rengas jalkaansa sata vuotta sitten 2.2.1913. Vuodesta 1926 rengastustoimintaa on koordinoinut eläinmuseo, josta sittemmin tuli osa Helsingin yliopiston Luonnontieteellistä keskusmuseota Luomusta.

Muuttoreittien ja talvehtimisalueiden lisäksi rengastuksen avulla saadaan tietoa muun muassa lintujen iästä, kuolinsyistä, kotipaikka- ja puolisouskollisuudesta, vuosittaisista kannanmuutoksista ja lintuparven sosiaalisesta arvojärjestyksestä sekä yksilön elinpiirin laajuudesta. Tieto on merkittävää esimerkiksi suojelualueiden rajaamisessa, tuulipuistojen sijoitusratkaisuissa tai kaavoituspäätöksiä tehtäessä.

Suomessa rengastustyö on alusta asti perustunut vapaaehtoisuuteen. Maassamme on tällä hetkellä noin 630 rengastajaa. He ovat kaikki vapaaehtoisia, eivätkä saa tärkeästä työstään palkkaa tai muita korvauksia. Rengastajien pitkäjänteinen työ on tuottanut tulosta esimerkiksi merikotkakannan hienona toipumisena. Toisaalta rengastajien työ piirtää tärkeää kuvaa myös epäonnisemmista lajeista, kuten peltojemme komean kuovin rajusta alamäestä tai mehiläishaukan taantumisesta.

Lisätietoa:
Yli-intendentti Jari Valkama
LUOMUS
jari.valkama@helsinki.fi
p. 050-3182358

Suunnittelija Markus Piha
LUOMUS
markus.piha@helsinki.fi
p. 050-3182350

Rengastusfaktoja:

Rengastetuista

• Suomessa on rengastettu yhteensä yli 10,5 miljoonaa lintua, joista on saatu 1,2 miljoonaa löytöilmoitusta
• Eniten on rengastettu talitiaisia (982 000), kirjosieppoja (655 000) ja pajulintuja (608 000)
• Eniten löytöilmoituksia on saatu harmaalokista (yli 82 000), talitiaisesta (46 000) ja haahkasta (36 000)
• Rengaslöytöjen perusteella tiedetään lokkien olevan pitkäikäisimpiä lintulajejamme. Harmaa-, kala- ja selkälokki ovat eläneet yli 32 -vuotiaiksi.
• Rengaslöydöt kertovat, että meikäläinen kalatiira on lentänyt vähintään kerran maapallon toiselle puolelle Australiaan yli 15 000 km päähän.
• Nopein todennettu muuttoetappi oli suosirrillä, joka eteni huikeat 1022 kilometriä vuorokaudessa Luvialta Saksaan

Renkaista

• Renkaita on Suomessa nykyisin 36 eri tyyppiä ja 26 eri läpimittaa. Linnun rengas painaa suhteessa saman verran kuin ihmisen rannekello.
• Renkaassa on juokseva numerointi ja kirjaintunnus
• Palautusosoite on kaiverrettu suomalaisiin renkaisiin latinankielisessä muodossaan. Renkaissa käytetään lyhenteitä MUSEUM ZOOLOG, HELSINKI, FINLAND tai MUS.ZOOL, HELSINKI, FINLAND tai MUS.Z.HKI, FINLAND.
• Jos löytää rengastetun linnun, niin kuolleelta yksilöltä voi toimittaa koko renkaan Rengastustoimistoon, elävältä kirjata numerokoodin muistiin ja toimittaa sen samaan paikkaan. Tarkemmat ohjeet: www.luomus.fi/elaintiede/rengastus/loyto

Rengastajista

• Suomessa on arviolta 630 rengastajaa
• Rengastajat kokoontuvat tulevana viikonloppuna (2.-3.2.) juhlimaan 100-vuotista taivaltaan järjestyksessä jo 44. rengastajakokoukseen, joka pidetään Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingin Vuosaaressa
• Voidakseen ryhtyä rengastajaksi, tulee suorittaa hyväksytysti rengastajatentti. Lisätietoa: www.luomus.fi/elaintiede/rengastus/toiminta/rengastuslupa
• Rengastusta varten tarvittavia lintujen pyyntilupia myöntävät ELY-keskukset luonnonsuojelulain piiriin kuuluville lajeille ja Suomen Riistakeskus metsästyslain alaisille lajeille
• Lupa-asioita ja renkaita koordinoi Luomuksen rengastustoimisto

Lisätietoa huuhkajakuvista: Forumin huuhkaja-nuorukainen sai renkaan jalkaansa

Huuhkaja-nuorukainen on juuri rengastettu (kuva: Laura Hiisivuori)

Forumin katolla pesineen huuhkajan poikanen rengastettiin keväällä 2011 (kuva: Laura Hiisivuori)

Kuvat medialle:
http://www.luomus.fi/users/tiedotus/kuvia_medialle/huuhkaja/vasta-rengastettu-LauraHiisivuori.jpg

http://www.luomus.fi/users/tiedotus/kuvia_medialle/huuhkaja/huuhkaja-rengastaja-LauraHiisivuori.jpg

Uhanalaisuusindeksi antaa luotettavaa tietoa yksinkertaistetussa muodossa: sen laskemisessa huomioidaan ainoastaan sellaiset muutokset, jotka ovat seurausta lajien tilanteen aidosta muutoksesta eivätkä esimerkiksi arviointikriteerien muuttumisesta tai tiedon tason paranemisesta.

Nyt laskettu uhanalaisuusindeksi perustuu kymmenen erilaisen eliöryhmän ja noin 7 900 lajin uhanalaisuuden muutoksiin. Eliöryhmien välillä on selviä eroja. Uhanalaistuminen jatkuu voimakkaimpana linnuilla. Myös nisäkkäiden, putkilokasvien, sammalien ja jäkälien uhanalaistuminen on kiihtynyt. Toisaalta kovakuoriaisten, luteiden, sudenkorentojen ja kääpien tilanne on parantunut. Myös matelijoiden ja sammakkoeläinten indeksi on noussut rantakäärmeen kannan elpymisen myötä.

- Tutkimus on kansainvälisesti uraauurtava, sillä uhanalaisuusindeksi on laskettu ensimmäistä kertaa näin monesta eri eliöryhmästä. Samalla arvioimme indeksin sovellettavuutta kansalliselle tasolle. Tutkimus osoittaa myös lajiston tuntemuksen korkeaa tasoa Suomessa, taustoittaa Aino Juslén, Luonnontieteellisen keskusmuseon eläintieteen yksikön johtaja.

Kansainvälisenä tavoitteena on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2020 mennessä. Myös Suomi on sitoutunut tuohon tavoitteeseen. Uhanalaisuusindeksin avulla tullaan arvioimaan tavoitteen saavuttamista sekä maailmanlaajuisesti että kansallisilla tasoilla.

- Kun seuraava Suomen lajien uhanalaisuusarviointi tehdään vuonna 2020, tullaan laskemaan myös uhanalaisuusindeksi. Jos se on onnistuttu kääntämään nousuun, voimme kertoa omalta osaltamme onnistuneemme tavoitteessa, kertoo projektipäällikkö Esko Hyvärinen Metsähallituksesta.

- Tavoitetta ei kuitenkaan tulla saavuttamaan huolehtimalla lajiston hyvinvoinnista pelkästään suojelualueilla vaan luonnon monimuotoisuuden säilymiseen on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota kaikessa maan, vesien ja luonnonvarojen käytössä, Hyvärinen jatkaa.
Mikä uhanalaisuusindeksi:

• Uhanalaisuusindeksin on kehittänyt arvostettu joukko kansainvälisiä tutkijoita ja se on erityisen arvokas yksinkertaistetun informatiivisuutensa vuoksi.
• Indeksin arvon muutos kertoo tiivistetysti, onko lajiston tilanne kokonaisuutena kehittymässä parempaan vai huonompaan suuntaan. Indeksi perustuu lajien uhanalaisuuden muutoksiin.
• Indeksin laskemisessa huomioidaan ainoastaan sellaiset muutokset, jotka ovat seurausta lajien tilanteen aidosta paranemisesta tai heikentymisestä. Suuri osa uhanalaisuusluokitusten muutoksista aiheutuu esimerkiksi arviointikriteerien kehittämisestä tai lajien esiintymisestä käytettävissä olevan tiedon lisääntymisestä, mikä vaikeuttaa todellisen kehityksen hahmottamista uhanalaisuusarviointien välillä. Uhanalaisuusindeksistä tällaisten muutosten vaikutus on poistettu.

Lisätietoja:
Aino Juslén, puh. 050-310 9703, sposti: etunimi.sukunimi@helsinki.fi
Esko Hyvärinen, puh. 0400-208 591, sposti: etunimi.sukunimi@metsa.fi

Alkuperäinen artikkeli Conservation biology -lehdessä
LUOMUS

Uhanalaisuusindeksi (KAIKKI LAJIT) ja lajiryhmittäiset indeksit. Nouseva suunta osoittaa tilanteen paranevan ja laskeva uhanalaistumisen edelleen kiihtyvän. Kuva Hannu Sipinen, piirrokset Terhi Ryttäri.

Mustakurkku-uikku on esimerkki kosteikkojen taantuneista lintulajeista. Laji arvioitiin vielä reilut kymmenen vuotta sitten elinvoimaiseksi Suomessa, mutta 2010 sen uhanalaisuusluokka oli Vaarantunut. Kuva: Aleksi Lehikoinen

Useimmat eliölajit ovat helpommin havaittavissa tiettyinä vuodenaikoina. Esimerkiksi kasvilajeilla on omat lajikohtaiset kukkimisajankohtansa ja perhosilla vastaavasti omat lentokautensa. Valtaosa linnuista puolestaan laulaa aktiivisesti keväällä ja alkukesästä. Laulukauden hiipuessa lintujen käyttäytyminen muuttuu kesän aikana, ja monien lajien havaittavuus heikkenee merkittävästi.

Ilmastonmuutos voi aikaistaa lajien esiintymisaikoja, koska useat lajit esiintyvät sitä aikaisemmin mitä lämpimämpi kevät on ollut. Mikäli vuosittainen seuranta-ajankohta ei kuitenkaan muutu, voi lajin havaittavuus seurannoissa muuttua. Tämä voi johtaa vuosittaisten runsausarvioiden virhearviointiin.

- Lintujen laulukauden hiipuminen laskenta-aikaan voi johtaa lajin runsauden aliarviointiin, kertoo intendentti Aleksi Lehikoinen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta, joka kuuluu Helsingin yliopistoon. Jotkut lajeista ovat puolestaan helpommin havaittavissa poikueaikana, joten tällaisten lajien havaittavuus voi parantua ilmastonmuutoksen myötä ja johtaa kannan yliarviointiin, Lehikoinen jatkaa.

Tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisten lintulajien havaittavuus alkukesän laskennoissa ei ole kuitenkaan muuttunut huolestuttavasti 1980-luvulta alkaen. Havaittavuutta voitiin tarkastella, koska laskennoissa oli kirjattu linnun lukumäärätiedon lisäksi myös havainnon laatu, eli oliko lintu laulava, muuten ääntelevä vai oliko kyseessä pelkkä näköhavainto.

- 73 lajista vain kolmella, isokuovilla, hippiäisellä ja närhellä, oli merkkejä havaittavuuden muutoksesta. Tilanne voi kuitenkin heikentyä ilmastonmuutoksen voimistuessa. Tästä huolimatta on ensiarvoisen tärkeää, että seurantoja jatketaan, pohtii Lehikoinen.

Eliölajien seurannasta vastaavien tulisikin pohtia keinoja, joilla mahdolliset ilmaston lämpenemisen aiheuttamat havaittavuuden muutokset voidaan huomioida tulevaisuudessa, jotta kuva monimuotoisuuden tilasta pysyisi mahdollisimman oikeana. Ongelmallisimpia ovat tilanteet, jossa suurta lajijoukkoa seurataan yhdellä vuotuisella seurantakerralla.

Alkuperäisjulkaisu Population Ecology -lehdessä

Luomuksen seurantasivut: www.luomus.fi/seurannat

LUOMUS: www.luomus.fi

Soiva ja varoitteleva isokuovi kuuluu kauas, mutta lajin ollessa hiljaa se on huomattavasti hankalampi havaita (kuva © Aleksi Lehikoinen)

Lisätietoja:
Intendentti Aleksi Lehikoinen
LUOMUS
p. 050 318 2340
aleksi.lehikoinen @ helsinki.fi

Cultivated bananas are sterile and have no seeds in their fruits, which makes them easy to eat. It does make it difficult to breed new crosses between banana species. Being the 4th most important food crop in the world, it is important to keep the plantations physically and genetically healthy. To improve these cultivated bananas and especially make them more resistant to diseases, naturally occurring banana species in the wild are very important.

For this reason retired sea captain and self-taught botanist Markku Häkkinen studied wild bananas for nearly 30 years and made 14 expeditions to Southeast Asia where bananas grow in the wild.

On one of his expeditions to Vietnam, Häkkinen discovered a species of banana. This banana was a new species, which after thorough taxonomic study, was named in honour of Mr Häkkinen for his immense contribution on banana taxonomy.

Musa haekkinenii is a small species up to 1.5 m tall and is quite ornamental with an upright flowering stem and bright pink flower bracts. The orange-yellow fruits are not good for human consumption, but are filled with seeds that are probably distributed by birds and monkeys.

It is currently in cultivation at the Jardin des Plantes in Paris, but when sufficient material is available the Botanical Garden in Kaisaniemi will receive a cutting to add to their already extensive collection of living wild bananas.

The new species is published in the botanical journal Phytotaxa (www.mapress.com/phytotaxa).

For further information:
Curator Maarten Christenhusz
phone +358 50 415 4464
maarten.christenhusz@helsinki.fi

Musa haekkinenii (photo: Markku Häkkinen)

Banaani on maailman neljänneksi tärkein ravintokasvi, siksi viljeltyjen kantojen pitäminen elinvoimaisina ensiarvoisen tärkeää. Luonnonvaraisilla banaanilajeilla on tässä suuri merkitys. Viljeltävien lajien elinvoimaa ja tautien sietokykyä voidaan nimittäin lisätä risteyttämällä niitä villien lajien kanssa.

Merikapteeni Markku Häkkinen on tutkinut banaanilajeja lähes 30 vuotta ja tehnyt toistakymmentä tutkimusmatkaa Kaakkois-Aasiaan luonnonvaraisten banaanien elinalueille. Eräällä Vietnamin retkellään Häkkinen tiesi löytäneensä uuden banaanilajin.

Lajinäyte tutkittiin tukittiin ja analysoitiin jo kentällä. Taksonomiset jatkoselvitykset kahdessa arvostetussa luonnontieteellisessä museossa varmensivat, että laji oli tosiaan tieteelle uusi. Se sai nimensä löytäjänsä Markku Häkkisen mukaan.

Musa haekkinenii on pieni banaanilaji, joka kasvaa ainoastaan puolitoistametriseksi. Se on varsin koristeellinen pystyine varsineen ja kukinnon kirkkaan vaaleanpunaisine suojuslehtineen. Siemeniä täynnä oleva oranssi hedelmä ei sovi ihmisravinnoksi, mutta linnuille ja apinoille se kelpaa.

Uutta banaanilajia kasvatetaan tällä hetkellä Pariisin kasvitieteellisessä puutarhassa sekä koristekasvina eräissä Aasian maissa. Kun kasvia on lisätty riittävästi Pariisissa, niin muutama yksilö siirretään Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan Helsinkiin. Helsingin yliopiston Luonnontieteelliseen keskusmuseoon kuuluvassa puutarhassa on jo entuudestaan mittava luonnonvaraisten banaanien kokoelma.

Uuden Musa haekkinenii -banaanilajin kuvaus julkaistiin kasvitieteellisessä Phytotaxa-lehdessä.

Kasvi- ja eläinlajien nimeäminen noudattaa tarkkoja sääntöjä. Jokaisella eliöllä on kaksiosainen latinankielinen tieteellinen nimi, joista ensimmäinen kertoo, mihin sukuun eliö kuuluu ja jälkimmäinen täsmentää lajin. Kaksiosaisen nimeämiskäytännön aloitti ruotsalainen Carl von Linné jo 1700-luvulla ja sitä on noudatettu hänen päivistään alkaen.

Toisinaan lajinimi voidaan antaa kunnianosoituksena jollekin henkilölle, kuten tässä tapauksessa banaanitutkimuksen merkkihenkilölle, Markku Häkkiselle.

Lisätietoja:
Intendentti Maarten Christenhusz (englanniksi)
p. +358 50 415 4464
maarten.christenhusz@helsinki.fi