Enontekiön kasvillisuuden erityispiirteitä

Tutkimusaluetta luonnehtii selvät muutokset kasvillisuudessa siirryttäessä etelästä kohti pohjoista. Kunnan eteläraja noudattelee kuusimetsän pohjoisrajaa, mutta itse tutkimusalueella Lätäsenon pohjoispuolella kuusi on hyvin harvinainen. Mäntymetsävyöhyke halkaisee kunnan, yltäen lähes kymmenen kilometriä tutkimusalueelle. Tutkimusalueella mänty ja kuusi kasvavat hyvin harvakseltaan yksittäisinä taimina tai pieninä puina. Alueen tärkein puulaji on tunturikoivu, joka muodostaa metsänrajan noin 600 metrin korkeudella. Maailmassa on vain harvoja muita alueita, missä lehtipuu muodostaa metsänrajan. Tutkimusalueesta noin puolet on tunturikoivikkoa ja toinen puoli puutonta paljakkaa. Koivumetsävyöhykkeen putkilokasvilajisto on enimmäkseen varsin tavanomaista varpujen vallitessa kenttäkerrosta. Huomionarvoista on kanervan (Calluna vulgaris) ja suopursun (Ledum palustre) harvinaisuus. Sen sijaan puolukka (Vaccinium vitis-idaea), mustikka (V. myrtillus) ja juolukka (V. uliginosum) kasvavat lähes kaikkialla, jopa lähellä suurtuntureiden lakialueita. Runsaimmillaan lajisto on suurruoholehdoissa, joita on ravinteisten rinteiden tyvillä ja paikoin jokivarsilla. Tavallisia lajeja ovat mm. kullero (Trollius europaeus) ja metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum). Puuvartisista tavataan muun muassa pohjantuomea (Prunus padus ssp. borealis), pohjanpihlajaa (Sorbus aucuparia ssp. glabrata) ja lapinpunaherukkaa (Ribes spicatum ssp. lapponicum). Rehevimmissä lehdoissa etenkin Kilpisjärven alueella kasvaa myös esim. pohjansinivalvattia (Cicerbita alpina).

Aluetta halkovat lukuisat joet, joista suurimmat ovat Könkämäeno ja Lätäseno. Rommaeno ja Toriseno laskevat jälkimmäiseen. Könkämäeno ja Lätäseno yhtyvät Markkinan kylän luona, minkä jälkeen joki virtaa Muonionjokena ja vielä etelämpänä Tornionjokena. Tornionjoen lisäksi Ounasjoki ja Ivalojoki saavat alkunsa Enontekiön kunnan alueelta. Nimi Enontekiö tarkoittaakin suurten jokien, enojen, synnyttäjää. Monet vesikasvit saavuttavat tutkimusalueen eri osissa pohjoisrajansa, ja aivan pohjoisessa, muun muassa Kilpisjärvessä ja Porojärvissä, vesikasveja on hyvin niukasti. Suurten jokien varsia reunustavat monin paikoin läpitunkemattomat pajuviidat, joissa tavallisia lajeja ovat esim. tunturipaju (Salix glauca), kalvaspaju (S. hastata) ja kiiltolehtipaju (S. phylicifolia).

Laajat suoalueet keskittyvät jokien varsille, etenkin Lätäsenon alajuoksun alaville maille. Erityisen reheviä ne ovat etelässä Markkinan kylän pohjoispuolella, ja toisaalta Kilpisjärven alueella. Monien eteläisten suokasvien, kuten rätvänän (Potentilla erecta), punakämmekän (Dactylorhiza incarnata ssp. incarnata) ja lettovillan (Eriophorum latifolium) levinneisyys ulottuu juuri ja juuri alueen eteläosiin. . Kirkiruoho (Gymnadenia conopsea) kasvaa molemmilla osa-alueilla, mutta esim. kultarikko (Saxifraga aizoides) vain pohjoisessa.

Paljakat

Tutkimusalueella on Suomen suurtunturien kaikki (22) 1000 metrin yläpuolella sijaitsevat laet. Yhtenäinen ja peittävä kasvillisuus luonnehtii näitä puurajan yläpuolisia alueita aina noin 850 metrin korkeuteen. Tämän jälkeen kasvillisuus muuttuu aukkoiseksi. Edellistä kutsutaan alapaljakaksi ja jälkimmäistä keskipaljakaksi. Varsinaista kasvitonta tai hyvin niukkalajista yläpaljakkaa Suomessa on hyvin niukasti. Muutokset kasvilajistossa ovat suuria siirryttäessä ylöspäin. Kasvit saavuttavat yksi toisensa jälkeen ylärajansa, mutta Suomen korkeimman huipun Haltin (1328 m m.p.y.) laen tuntumassa kasvaa kuitenkin puolenkymmentä kasvilajia, mm. vaivaispaju (Salix herbacea), riekonsara (Carex lachenalii) ja sammalvarpio (Cassiope hypnoides). Mikäli lakialue ei olisi niin kivinen, voisi lajimäärä olla suurempikin. Muita tyypillisiä paljakkakasveja ovat esim. monet vihvilä- (Juncaceae), sara- (Cyperaceae) ja heinäkasvit (Poaceae).

Kulttuurilajisto

Enontekiön kunta on perustettu vuonna 1877, mutta asutus levisi alueelle jo tätä varhemmin. Ensimmäinen kirkko rakennettiin 1500-luvulla Rounalaan Ruotsin puolelle. Vuonna 1611 kirkko siirrettiin Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymäkohtaan, Markkinaan, mistä vielä myöhemmin Torniojoen varteen Ruotsin puolelle Hietaniemeen. Markkinasta asutus levisi kohti pohjoista Könkämäenon vartta pitkin ja vähäisemmässä määrin pitkin Lätäsenoa (vain yksi uudistila). Ruotsin puolella Kummavuopiossa, hieman Kilpisjärven eteläpuolella oli asutusta 1850-luvulla. Ensimmäinen rakennus Kilpisjärven alueelle valmistui vuonna 1904, Siilasjärven tuntumaan. Kyseessä oli valtion ylläpitämä matkaajakoti, jossa muutama ihminen saattoi majoittua. Tupaa hoiti emäntä jolla oli yksi lehmä. Myöhäisen asutuksen vuoksi kulttuurilajiston leviämistä on voitu seurata melko tarkasti aina vuodesta 1859 lähtien, jolloin alueen eteläosan tiloja tutkittiin ensi kerran. Vuoden 1867 retkikunnan kasvitieteilijänä toimi J. Malmberg. Tämän jälkeenkin tietoja on kertynyt verraten säännöllisesti, ja useimpien alueelle vieraiden lajien tuloaika ja -tapa tunnetaan verraten tarkoin. Runsaimmin uusia lajeja saapui maailmansotien aikana. Ensimmäisen maailmansodan aikana liittoutuneiden huoltoreitti sai alkunsa norjalaisesta Skibottenin kylästä, mistä reitti kulki kohti Kilpisjärveä ja edelleen pitkin Könkämäenoa kohti etelää. Boströmin hevostalleilla oli enimmillään 1000 hevosmiestä hoitamassa huoltotehtäviä. Hevosten ruokkimiseksi tarvittiin runsaasti heinää, ja tuontiheinän mukana saapui useita tulokkaita. Viljan ja perunan viljelyä kokeiltiin Käsivarressa etenkin 1920-luvulla. Pelloille saapui tuolloin tavanomaisia perusrikkoja. Jo 1867 löytyivät Markkinan kylässä yhä kasvavat rautanokkonen (Urtica urens) ja terhi (Asperugo procumbens). Myös toisen maailmansodan jäljet näkyvät putkilokasvilajistossa, tälläkin kertaa hevosten vuoksi. Vasta saksalaiset rakennuttivat Käsivarren tien. Tien peruskorjauksen yhteydessä 1960-luvun alussa kirjattiin jälleen joukko uustulokkaita. Vähäisestä asutuksesta ja pohjoisista oloista johtuen tulokaslajien määrä on pysynyt alhaisena. Saamelaisten kotakentillä on tulokaslajistoa tavattu vain harvoin, ja lajejakin hyvin niukasti, vain punanataa (Festuca rubra) ja nurmirölliä (Agrostis capillaris).

Kasvistollisia erityispiirteitä

Käsivarren pohjoisinta osaa noin 20 km leveydeltä peittää Kölivuorten synnyn yhteydessä alueelle työntynyt kaledoninen ylityöntölaatta. Laatta on kovaa ja kestävää kiveä, jonka suojissa vanhemmat kivikerrostumat ovat säilyneet. Näissä on paikoitellen runsaasti lajiston monipuolisuutta lisäävää dolomiittia. Tutkimusalueella kasvaa 38 putkilokasvilajia, joita ei tavata muualta Suomesta, esim. isokissankäpälä (Antennaria villifera), kaljukissankäpälä (A. porsildii) ja liekovarpio (Cassiope tetragona). Lisäksi tutkimusalueella kasvaa noin 80 putkilokasvilajia, jotka ovat Suomessa yleisimmillään täällä. Lajistollisesti rikkaimpia tuntureita ovat Saana, Pikku-Malla, Kuonjarvarri, Urttasvarri ja Tierbmesvarri. Haltin alueen kasvillisuus on myös poikkeava, koska aluetta vallitsevat ultraemäksiset syväkivet. Ne ovat syntyneet tulivuoritoiminnan yhteydessä, ja niiden mineraalit sisältävät erittäin niukasti kasveille elintärkeitä ravinteita, etenkin kalsiumia. Sen tilalla on magnesiumia, jota vain muutamat kasvilajit voivat hyödyntää elintoiminnoissaan. Haltilla ovat muun muassa napahärkin (Cerastium arcticum) ja lumihaarikon (Sagina nivalis) Suomen suurimmat esiintymät.

Lajiston yhteenveto

Monipuolisen luontonsa vuoksi Käsivarren putkilokasvisto on hyvin runsas (taulukko 1). Taulukkoon on koottu kaikki lajit, alalajit, selkeimmät muunnokset sekä kiistattomat risteymät. Suvuttomasti lisääntyvä lajisto (apomiktit) on Käsivarressa puutteellisesti selvitetty, ja etenkin voikukkien (Taraxacum) ja keltanoiden (Hieracium) lajimäärä lienee tunnettua suurempi.

Taulukko 1. Taksonien määrä Enontekiön Lapissa Lätäsenon pohjoispuolella.