Siirry pääsisältöön. Siirry hakuun.

Jääkauden jälkeen

Sisällys

Olipa kerran jää...

"Kauan sitten asui näillä mailla julma ja mahtava Jäähiisi. Laaja oli hänen valtakuntansa: pohjoisen perukoilta aina Alppien rinteille asti. Olipa maailma silloin kolkko, pelkkää jäälakeutta kaikkialla."

Viimeisin maapalloa hyytäneistä lukuisista jääkausista alkoi noin kaksi miljoonaa vuotta sitten. Siinä oli useampia jäätiköitymisvaiheita, joita lämpökaudet jaksottivat. Me elämme nyt yhtä lämpökautta; edellinen – Eem-interglasiaali – oli noin 100 000 vuotta sitten. Jääkausi jatkuu edelleen.

Viimeisimmän jäätiköitymisvaiheen aikana mannerjäätikkö oli laajimmillaan noin 20 000 – 18 000 vuotta sitten, jolloin sen uloimmat reunat olivat kaukana Suomen alueen ulkopuolella: Pohjanmerellä, Keski-Saksassa ja Keski-Venäjällä. Suomi uinui talviunta paikoin jopa kolme kilometriä paksun jäävaipan alla, ja elämä oli evakossa.

Noin 13 000 vuotta sitten lämpötila alkoi nopeasti nousta. Jäätikkö ei kuitenkaan kutistunut yhtäjaksoisesti, vaan nykäyksittäin, ja jään reuna jäi välillä vuosikymmeniksi paikalleen. Yksi pysähdys tapahtui noin 11 000 – 10 000 vuotta sitten, kun ilmasto muuttui kylmemmäksi, ja jäätikön peräytyminen keskeytyi useiksi sadoiksi vuosiksi. Tuo vaihe jätti Suomen maaperään pysyvän muiston: pysähtyneen jäänreunan edustalle kasautui Fennoskandiaa lähes yhtenäisesti kiertävä reunamuodostumien ketju, johon Salpausselät kuuluvat.

Odotettavissa lämpenevää

Salpausselkävaiheen päätyttyä jää alkoi sulaa kiihtyvään tahtiin. Viimeksi Suomessa jään alta paljastui Kolari 9 000 vuotta sitten. Silloin täällä oli suunnilleen yhtä lämmintä kuin nyt, mutta vielä lämpimämpää oli tulossa: 6 000 – 5 000 vuotta sitten Suomessa oli niin lämmintä, että Keski-Suomessa asti kasvoi yleisesti jaloja lehtipuita ja Lapissa metsänraja oli nykyistä pohjoisempana.

Lämpötilat ovat viimeisen jäätiköitymisen jälkeisellä ajalla heilahdelleet ylös ja alas, mutta vaihtelut ovat olleet jääkauteen verrattuna pieniä. Uudella ajalla Euroopassa oli pikku jääkauden nimellä tunnettu kolea ajanjakso, joka usein rajataan vuosiin 1550 –1850. Kuluva vuosisata taas on ollut verrattain lämmin.

...ja vedestä nousi maa

Jään painon väistyttyä maankuoren päältä, sen alta ei paljastunutkaan heti maa. Maankamara oli vajonnut, ja sulamisvedet täyttivät näin syntyneen altaan.

Vähitellen maa alkoi kuitenkin kohota. Aluksi nopeasti, mutta vähitellen yhä hitaammin. Maan kohotessa merta pilkuttaneet saaret alkoivat kasvaa yhteen suuriksi maa-alueiksi, ja Itämeri alkoi asettua sijoilleen. Mutta vielä tänäänkin rantaviiva etsii lopullista paikkaansa, kun maa kohoaa sen pohjoisilla rannoilla. Suomen rannikolla kohoaminen on suurimmillaan Raahen tienoilla, noin 9 mm vuodessa.

Jääkauden jäljet

Jääkausi ja sitä seuranneet vaiheet näkyvät kaikkialla Suomen maa- ja kallioperässä. Jäätikkö kuori irti kaiken maa-aineksen ja hioi kalliot sileiksi. Sen pohjassa, sisällä ja pinnalla kulkeutui soraa ja hiekkaa, jotka jään sulamisvaiheen aikana kasautuivat pitkiksi harjuiksi ja erilaisiksi reunamuodostumiksi (mm. Salpausselät).

Jää synnytti kallioon siirroksia ja murtumia, jotka myöhemmin täyttyivät järviksi ja soiksi. Jäätiköltä puhaltavat voimakkaat tuulet ja jäätikön sulavesivirrat kuljettivat ja muokkasivat maata: sulavesivirtojen mukana kulkeutuneet kivet koversivat kallioihin pyöreäpohjaisia, sileälaitaisia kuoppia, hiidenkirnuja, ja tuulet kerrostivat veden alta kohonneesta hiekkamaasta dyynejä.

Kasvien kilpajuoksu

"Kuohuvat sulavesikosket uursivat uomansa mustaan, kiiltävään jäähän, rosoiset kalliot paljastuivat ja arat tunturikasvit työnsivät hennot versonsa esiin kivien lomasta."

Kun mannerjää oli peräytynyt, kasvit alkoivat vallata jään ja veden alta paljastunutta mineraalimaata. Paljas maa peittyi ensin matalalla, valoa vaativalla tundrakasvillisuudella. Ensimmäisten joukossa saapuivat heinät, sarat, marunat, savikat, lieot, kataja ja paju. Vähitellen alkoi syntyä humusta ja maannos, jossa metsät sitten myöhemmin saattoivat kasvaa.

Kuka ehtii ensin?

Mannerjäätikön vetäytyessä tunturikasveille tuli kiire vallata uutta elintilaa. Hitaimmat vaeltajat jäivät metsäkasvillisuuden jalkoihin. Kasvien kilpajuoksussa menestyivät hyvin lapinvuokon kaltaiset kasvit, jotka pystyivät levittämään siemeniään tehokkaasti.

Monien harjukasvien historia liittyy läheisesti jääkauteen. Aroilta kotoisin oleva kangasvuokko levisi Suomeen harjuja pitkin: sitä tavataan edelleen harvinaisena Salpausselällä ja eräillä läheisillä harjualueilla Hämeenlinnan tienoille saakka lännessä. Idänkeulankärki kasvaa Etelä-Suomen harjuilla, joiden jyrkiltä paisterinteiltä se on löytänyt samanlaiset kasvuolosuhteet kuin kasvin levittäytymisen aikoihin jääkauden jälkeen.

Metsät juurtuvat

Puiden arvellaan saapuneen Suomeen lähinnä kaakosta ja idästä. Ensimmäisinä pioneeripuina saapuivat koivut, joita aluksi edusti vain vaivaiskoivu. Oikeita koivumetsiä syntyi vasta myöhemmin. Nämä koivumetsät olivat valoisia ja niissä oli runsaasti aluskasvillisuutta. Koivuvaihe loppui Etelä-Suomessa noin 9 000 vuotta sitten.

Koivua seurasi mänty. Syntyi toinen metsävaiheemme, mäntymetsät, joissa kasvoi myös koivua ja myöhemmin leppää. Leppä, haapa, pähkinäpensas, jalava ja tammi saapuivat Suomeen samoihin aikoihin.

Mäntymetsävaihe päättyi Etelä-Suomessa noin 8 000 vuotta sitten, jolloin Etelä-Suomessa alkoi rehevien lehtometsien aika. Metsissä kasvoi koivun, lepän, männyn ja haavan ohella runsaasti jaloja lehtipuita: pähkinäpensasta, tammea, jalavaa, lehmusta ja saarnea. Niiden levinneisyysalue ulottui pohjoisemmaksi kuin nykyään.

Ilmasto alkoi viilentyä noin 5 000 vuotta sitten. Samalla metsänraja perääntyi. Etelä-Suomessa jalojen lehtipuiden osuus alkoi pienentyä ja mänty runsastua. Kuusi alkoi levitä idästä Suomeen noin 5 500 vuotta sitten. Se saavutti länsirannikon noin 3 000 vuotta sitten ja Pohjois-Lapin samoihin aikoihin.

Viimeisen parin-kolmen vuosituhannen aikana metsämme ovat muuttuneet havupuuvaltaisemmiksi. Tammisekametsiä on enää ainoastaan Lounais-Suomessa ja muu Suomi kuuluu havupuuvaltaiseen boreaaliseen kasvillisuusvyöhykkeeseen.

Eläinten paluumuutto

"Perhoset nousivat värähteleville siivilleen, linnut lensivät korsi nokassaan rakentamaan pesää, hirvet, peurat, karhut, sudet ja ilvekset vaelsivat laumoina tuuheneviin metsiin..."

Suomen eläimistön varhaista historiaa on vaikea tutkia, koska eläinten jäänteet säilyvät huonosti Suomen happamassa maaperässä. Selkärankaisista eläimistä – siis nisäkkäistä, linnuista, matelijoista, sammakkoeläimistä ja kaloista – onkin löydetty lähinnä vain palaneita luita esihistoriallisten ihmisten asuinpaikoilta.

Härkäsimpusta silakkaan

Keskeistä sekä Suomen rannikon että sisävesien kalaston kehittymiselle on ollut Itämeren altaan meri- ja järvivaiheiden vuorottelu, niihin liittyvät veden suolapitoisuuden vaihtelut sekä vesistöjen välisten yhteyksien kehitys ja muutokset mm. maanpinnan kohoamisen ja kallistumisen seurauksena.

Viime jäätiköitymisen loppuvaiheessa mannerjään reuna-alueilla oli jään patoamia järviä, joissa oli kylmää kestäviä kalalajeja. Tästä vaiheesta jäänteenä elää vesissämme härkäsimppu (Myoxocephalus quadricornis), joka levisi arktisilta merialueilta Suomen sisäjärviin jään reunavesien mukana.

Varhaisimmat saapujat, kuten lohi, taimen ja tietyt siikamuodot, ovat olleet kylmää vettä sietäviä sisävesi- ja vaelluskaloja. Lappiin lohi, nieriä ja taimen ovat voineet levitä myös suoraan Jäämerestä. Lohikalojen lisäksi Baltian jääjärvessä (vaihe päättyi noin 10 300 vuotta sitten) ja siihen laskevissa vesissä elivät myös ahven ja hauki.

Tärkeä vaihe sisävesikalojen leviämisessä koko maahan oli Itämeren Ancylusjärvivaihe (9 500 – 7 500 vuotta sitten), jolloin sisävesiin levisivät mm. lahna, kuha ja kiiski.

Kaikki vesistämme nykyisin tavattavat varsinaiset merikalat, kuten silakka ja kampela, ovat levinneet rannikollemme Litorinavaiheessa (alkoi noin 8 000 vuotta sitten) tai sen jälkeen Pohjanmerestä Tanskan salmien kautta.

Nisäkkäiden esiinmarssi

Suurin osa maanisäkkäistä levisi Suomeen peräytyvän jään ja veden reunaa seuraten kaakosta Karjalan kannasta myöten sekä suoraan idästä, missä kuivan maan osuus kasvoi nopeasti. Jäästä ja vedestä vapautuvan maan pioneerikasvillisuus tarjosi sopivaa ravintoa lehtipuiden versoista, nuorista taimista ja vesikasvien mehevistä juurakoista pitäville kasvinsyöjille.

Ensimmäiset nisäkkäät olivatkin nuorta lehtimetsää hyödyntäviä lajeja, kuten hirvi, metsäjänis ja majava, joille jokien ja järvien laikuttama pirstaleinen saaristo tarjosi hyvät elinolosuhteet. Nuoret lehtimetsät ja taimikot ovat olleet mainiota maastoa myyrille ja muille pikkunisäkkäille, jotka ovat ketun tärkeintä ravintoa. Varsinaiset metsälajit, kuten karhu, näätä ja orava levisivät maahamme myöhemmin mäntymetsien yleistyessä.

Siipien suhinaa

Lintujen leviäminen ei ole kiinni maasilloista kuten nisäkkäiden. Suomen linnusto onkin peräisin sekä lähellä jäätikön reunaa eläneestä arktisesta lajistosta, havumetsän mukana idästä levinneestä taigalajistosta että silloisen Välimeren seudun linnustosta, joka levisi maahamme etelästä ja lounaasta.

Ensimmäiset siivekkäät jäästä vapautuvilla rannikoilla olivat ilmeisesti arktisia lajeja, kuten kiisloja, kajavia, lunneja ja pulmusia. Metsän edetessä levisivät maahan myös nykyisten tunturimetsien ja -pensastojen lajit, kuten sinirinta, urpiainen ja lapinsirkku. Myöhemmin linnusto rikastui havumetsien lajistolla. Lämpimällä atlanttisella kaudella linnustoomme on voinut kuulua myös eteläisten jalojen lehtipuumetsien lajeja. Tällaisia eteläisiä lintuja ovat nykylajistossamme mm. sepelkyyhky, sinitiainen, kottarainen ja kirjosieppo.

Suomesta on löydetty runsaasti erikokoisten sorsalintujen subfossiilisia luita. Näitä ovat mm. joutsen, sinisorsa, tavi, tukkasotka, pilkkasiipi ja alli. Metsäkanalintuihin kuuluvat riekko, metso ja teeri ovat myös yleisiä. Lisäksi on löydetty joitakin kotkan, kuikan tai kaakkurin sekä uikkujen luita.

Reliktiäyriäisistä ja hyönteisistä

Myös hyönteiset ja muut selkärangattomat alkoivat valloittaa maata heti jään sulamisen jälkeen pohjoisesta, idästä ja kaakosta. Suomen vanhimmat hyönteisnäytteet on löydetty Janakkalan Piilonsuon turvekerrostumista. Niiden iäksi on arvioitu noin 10 000 vuotta.

Itämeren kylmissä kerroksissa ja järviemme syvänteissä elää äyriäisyhteisö, joka juontaa juurensa viimeisen jäätiköitymisvaiheen loppuaikoihin. Silloin reliktiäyriäisiä eli mannerjäätikön reunamille patoutuneissa järvissä Luoteis-Venäjällä. Ilmaston lämmetessä ja jäätikön supistuessa järvet seurasivat peräytyvää jäänreunaa ja toivat äyriäiset mukanaan Itämeren alueelle. Nämä äyriäislajit ovat samanlaisia jääkauden jäänteitä eli reliktejä kuin saimaannorppa ja härkäsimppu.

Valtaosa Suomea oli Baltian jääjärven (vaihe päättyi noin 10 200 v. sitten) ja Yoldiameren (10 200 – 9 500 v. sitten) aikoihin jään ja/tai veden peitossa. Kun maa vähitellen kohosi, äyriäiset jäivät näin syntyviin järvialtaisiin muistoksi menneistä ajoista. Reliktiäyriäisten nykylevinneisyys vastaa tarkkaan Itämeren tuolloin peittämää aluetta. Se käsittää valtaosan Järvi-Suomea, mutta Kainuun, Kuusamon ja Lapin vedenjakajaseuduilla, yli 200 metrin korkeudessa olevissa järvissä, ei reliktiäyriäisiä ole.

Kun jäänreuna oli peräytynyt Salpausselkien tienoille, lapinvuokko seurasi jään tuntumassa Karjalan kannakselle. Tuota kautta nimitetään Dryaskaudeksi lapinvuokon tieteellisen nimen Dryas octopetala mukaan.

"Ja Jäähiisi kokosi valtansa rippeet ja pakeni kauas pohjoisen perukoille ja sinne se jäi. Mutta ihana maaemonen kohotti voimakkaat käsivartensa yli maan ja hänen kättensä alla luonto kukoisti, kasvoi ja varttui, niin että ihmisen oli hyvä elää näillä mailla."