Siirry pääsisältöön. Siirry hakuun.

Haahkan, ruokkilintujen, kalatiiran ja lapintiiran runsaus Suomen rannikolla 1999

Martti Hario (Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos) – Linnut-vuosikirja 1999, s. 40-50.

Artikkelin sisältö:

Maamme vanhin linnusto-seuranta jatkui entisellä teholla vuonna 1999. Puolen vuosisadan rajapyykki saaristolintuseurannassa on nyt ohitettu kaikilla kuudella maineikkaalla näytealueella, Aspskärillä, Söderskärillä, Klåvskärillä, Trollössä, Valassaarilla ja Krunneilla (ks. Grenquist 1965). Monilla muillakin näytealueilla toiminta on jatkunut jo useita vuosikymmeniä. Kaikilta alueilta ei kuitenkaan vuonna 1999 saatu raporttia, sillä eräillä alueilla laskennat on siirrytty tekemään vain joka toinen vuosi ja toisilla alueilla epämääräisin välein. Niinpä esim. Valassaarilla lasketaan nykyään joka toinen vuosi (tuoreimmillaan 1998), ja Trollöstä ja Krunneilta on käytettävissä vuosien 1996 ja 1997 tulokset tuoreimpina. Koska lähes kaikki saaristolintuseurannan näytealueet ovat jonkin paikallisen lintutieteellisen yhdistyksen tai muun yhteisön taikka yksittäisen tutkijan tai rengastajan alulle panemia ja ylläpitämiä, niiden tulosten julkistaminen on keskeisesti näiden tahojen omassa intressissä. Huomattavasta osasta alueista julkaistaankin omia raportteja, jotka ilmestyvät ornitologisissa paikallissarjoissa tai kuntatason ympäristönsuojelun ”harmaissa” sarjoissa. Tässä katsauksessa käytettyjen artikkelien jäljille pääsee kuvasta 1.

Tässä katsauksessa lintukantojen suuntaukset on laskettu ensisijaisesti niiden näytealueiden aineistoista, joilla laskenta tehtiin vuonna 1999 tai edellisenä vuonna. Vertailutietoja on poimittu muiltakin alueilta. Katsauksessa esitellään haahkan, ruokkilintujen (riskilä, ruokki, etelänkiisla) sekä kala- ja lapintiiran kantojen nykytila Suomen rannikolla. Esitystapa on sa- ma kuin edellisessä Linnut-vuosikirjan artikkelissa (Hario 1998a): taulukkoina esitettävien vuosivertailujen ensimmäinen tieto on yleensä Muuttuva saaristolinnusto -teoksen viimeinen tieto 1980 ja 1990- lukujen taitteesta, toisena on 1990-luvun puolivälin tilanne ja lopuksi tuorein, yleensä vuoden 1999 tieto. Tavoitteena on suuntauksien esittely, ei niinkään niiden selittäminen.

Aineisto ja menetelmät

Saaristolintuseurannassa lasketaan pesiä ja aikuislintuja vakioiduilla näytealoilla, jolloin alueyksikkönä on saariryhmä ja raportointiyksikkönä saari (”yhdyskunta”). Seurannan käytännön menetelmät ja tavoitteet on selostettu yksityiskohtaisesti toisaalla (Hildén 1987, Koskimies & Väisänen 1988, Hildén & Hario 1993). Keväällä 1999 lähetin laskijoille vetoomuksen laskentojen tekemiseksi po. lajeista ja yleisluontoiset ohjeet laskentojen ajoittamisesta. Vaste oli varsin hyvä, ja kun saatuihin raportteihin lisätään julkaistut aineistot, perustuu katsaus kaikkiaan 44 näytealueen (noin 2109 saarta) kokonaisaineistoon.

Haahkalaskennat tehtiin pääosin pesälaskentoina ja ruokkilaskennat aikuislaskentoina. Tiirojen parimäärät perustuvat useimmilla alueilla pesälaskentoihin. Ku- kin alue soveltaa periaatteessa omia laskentamenetelmiään. Toisin kuin kaikissa muissa maamme lintuseurannoissa, laskentamenetelmiä ei ole pyritty vakioimaan kansallisesti yhteneviksi kaikille alueille. Aluekohtaisesti niiden on kuitenkin säilyttävä samoina vuodesta toiseen ja mahdollistettava vertailukelpoisen aineiston keruu tutkimusalueen omiin tarpeisiin. Siten esim. Itäisen Suomenlahden kansallispuiston haahkat lasketaan ensisijaisesti 29 luodolta, vaikka laji pesii toki muuallakin kansallispuiston alueella, mutta näillä 29 seurantaluodolla laskennat tehdään mahdollisuuksien mukaan aina pesälaskentoina.

Riskilälaskentojen metodiikka on ollut kirjavaa. Useimmilla alueilla parimäärät on saatu jakamalla laskentojen korkein yksilömäärä kahdella, korjauskertoimia käyttämättä. Toisilla alueilla on sovellettu Hildénin (1994) esittämiä korjauskertoimia ja ilmoitettu pelkkä korjattu yksilömäärä. Koska Hildénin (1994) korjauskertoimet on tarkoitettu vain kokonaisyksilömäärän selvittämiseksi yhdyskunnassa, tulos sisältää myös pesimätöntä kannan- osaa (mm. esiaikuisia). Vaikka menetelmä ei annakaan kannan tuotantokyvyn laskemiseen tai tulevan rekryytin koon arvioimiseen tarvittavia tunnuslukuja, se soveltuu pelkkään seurantaan hyvin.

Alueille, joilta riskilän aikuislaskentojen kellonajat ja päivämäärät on ilmoitettu, olen soveltanut itse kehittelemiäni korjauskertoimia, jotka pyrkivät erottelemaan todellisen pesijöiden määrän muusta populaatiosta. Menetelmää on sovellettu Långörenin, Kirkkonummen, Luvian ja Uudenkaupungin saaristojen tuloksiin. Korjauskertoimien kehittely perustuu 30 aamu- ja 30 iltapäivälaskentaan (aikaraja klo 12) Söderskärin suurimmassa riskiläyhdyskunnassa pitkin pesimäkautta 1999 sekä 18 aamulaskentaan eräässä pienemmässä yhdyskunnassa. Isomman yhdyskunnan tulokset on esitetty kuvassa 2. Riskilät saapuvat pesimäalueille heti jäiden lähdettyä, jäättöminä talvina jo helmi–maaliskuulta alkaen. Suurissa, kymmenien parien yhdyskunnissa koko kevään muninnan alkuun asti yhdyskunnan sosiaaliset aamutoiminnot kokoavat paikalle enemmän lintuja kuin mitä lopulta pesii. Söderskärin 55 parin yhdyskunnan aikuismäärät ennen munintaa olivat lähes aina suuremmat (keskimäärin 37 %) kuin pesälaskennoin todettu pesijöiden määrä (eli 137 %, SD 37, vaihteluväli 91–200 %, n = 15). Korjauskerroin (suoraan yksilömääristä, ei prosenteista laskettuna) on keskimäärin 0.80 ± 0.20 (SD). Sitä vastoin iltapäivisin yhdyskunnasta yhytti tuskin yhtään lintua ennen munintaa. Haudonta- ja poikastenhoitokaudella taas paikalla oli iltapäivisinkin aina lintuja, keskimäärin puolet pesien osoittamasta määrästä (keskiarvo 46 %, SD 18, vaihteluväli 16–76, n = 16). Korjauskerroin on 2.50 ± 1.20 (SD).

Aamulaskennat antavat haudonta- ja poikastenhoitokaudella edelleenkin samankaltaisen ylimäärän kuin ennen munintaa (korjauskerroin 0.75 ± 0.26 (SD), n = 11). Se kuitenkin pienenee poikasten kasvukauden kiivaimmaksi ajaksi, jolloin molemmat vanhemmat ovat enimmäkseen kalassa, eivätkä ilmeisesti osallistu pesimättömien (tai siihen mennessä pesinnässään epäonnistuneiden) naapuriensa aamuseremonioihin. Tämä ohimenevä vaihe ajoittuu kuvassa 2 heinäkuun loppupuoliskolle (poikasten painonlisäys on jyrkimmillään 15–25 elinvuorokauden aikaan, ja tuolloin ruokintatiheys on 1 krt/tunti/poikanen; M. Hario, julkaisematon). Poikasten pesästä lähdön jälkeen lukumäärät nopeasti pienenevät elokuussa, kunnes koko yhdyskunta on autioitunut, Suomenlahdella yleensä vasta elokuun puolivälin vaiheilla.

Pienempien pesijäryhmien tyyssijoille ei tunnu kerääntyvän samassa suhteessa ylimääräisiä lintuja kuin isompiin yhdyskuntiin. Söderskärillä 7 paria käsittävän yhdyskunnan edustalla oli keväällä 1999 ennen munintaa keskimäärin 21 % enemmän lintuja kuin paikalla pesi (eli 121 %, SD 37, vaihteluväli 43–179 %, n = 14 laskenta-aamua), ja korjauskerroin oli 0.98 (SD 0.45).

Vuorokaudenajan lisäksi säätila vaikuttaa riskilöiden esiintymiseen pesimäpaikoilla (mm. Suomalainen 1939, Koskimies 1949, Bergman 1971). Kovatuulisina aamuina linnut pysyttelevät poissa, ja niinäkin aamuina, joina tuuli olisi vain kohtalainen mutta osuu suoraan riskilöiden suosimaan lahdelmaan tai rannanosaan nostattaen aallokkoa, tulos on sama. Silti niinäkin aamuina, jolloin sää on suotuisa (heikkotuulinen ja kaatosateeton), lukumäärät yleensä vaihtelevat oikukkaasti.

Riskilä on muiden ruokkilintujen tavoin suhteellisen myöhäinen pesijä, eikä jäidenlähtö samassa määrin tahdista sen pesintää kuin esim. haahkalla. Niinpä kevään ajoittuminen ei Söderskärillä suuresti vaikuta korjauskertoimien käyttökelpoisuuteen toukokuussa saati kesäkuussa. Söderskärin riskilöiden muninnan mediaanipäivä (jolloin puolet muninnoista on aloitettu) vaihteli vuosina 1994–1999 välillä 20.–25.5. Vastaavina vuosina vaihteluväli haahkan muninnassa oli 14 päivää (28.4.–11.5.). Idempänä Suomenlahdella ja toisaalta Pohjanlahdella riskilän ja muidenkin ruokkilintujen pesinnän ajoittumisen vaihteluväli voi olla suurempi, koska jäänlähtö voi olla hyvinkin myöhäinen. Niinpä Merenkurkun riskilät munivat kaksi viikkoa myöhemmin jääkeväänä 1985 kuin lauhana keväänä 1986 (Pahtamaa & Missonen 1987).

Ruokin systemaattisia, vuosittaisia pesä- ja aikuislaskentoja on tehty Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa, Aspskärillä, paikoin Saaristomerellä ja Signilskärin–Sälskärin alueella. Muualta on etupäässä aikuislaskentoja. Itäisen Suomenlahden kansallispuiston laskentoihin pohjautuen laskin ruokille korjauskertoimen, jota sovelsin Aspskärin aikuislaskentatuloksiin. Korjauskerroin on muodostettu soveltamalla vuosittain puiston viiden suurimman kolonian pesälaskentojen ja aikuismäärien lukusuhdetta kaikkiin aikuislaskentoihin. Tämä korjauskerroin on vaihdellut vuosittain, koska alueen ruokkikanta romahti vuonna 1992 80 % (Hokkanen & Ruhkanen 1992, Hario ym. 1993), ja kannan kehitys on näihin saakka ollut vähittäistä palautumista tuosta romahduksesta. Tuona vuonna pesintöjä oli vähän ja pesimätöntä kannanosaa suhteessa paljon (Hokkanen & Hokkanen 1993); korjauskerroin oli kaikissa viidessä yhdyskunnassa alimmillaan, keskimäärin 0,38. Viime vuosina tilanne on kääntynyt ”normaalimmaksi”: pesintöjä on suunnilleen aikuislaskentojen osoittama määrä ja korjauskerroin lähentelee 1,0:aa. Viiden yhdyskunnan korjauskertoimien vuosivaihtelut eivät eroa tilastollisesti toisistaan (ANOVA, F = 0.485; df = 4, 40; P < 0.10), eikä vaihtelukertoimissa aineiston suurimman ja pienimmän hajonnan välillä ole eroa (F = 2.230, df1 & 2 = 8, P > 0.05), joten otaksun, että näistä yhdyskunnista saadut vuosittaiset korjauskertoimien keskiarvot ovat sovellettavissa Suomenlahden muihinkin kolonioihin.

Pesinnän ajoittumisesta ei ole Suomesta juuri mitään aineistoa, joten pelkästään otaksun, että laskentojen ajoittuminen myöhään touko–kesäkuulle ei riskilän tapaan suuresti vaikuta korjauskertoimien käyttöön. Ilmeisesti ruokki on vielä myöhäisempi pesijä kuin riskilä, sillä ainoassa löytämässäni kotimaisessa selvityksessä Signilskäriltä kesältä 1993 oli kuoriutumisen mediaanipäivä noin 30.6. (Tanskanen ym. 1993) eli 5 päivää myöhäisempi kuin riskilän kuoriutuminen Söderskärillä samana vuonna.

Tiirojen kanta-arviot pohjautuvat useimmiten pesälaskentoihin. Itäisen Suomenlahden kansallispuiston aineistoon on otettu mukaan myös eräitä kansallispuiston ulkopuolisia luotoja, joiden linnustoa on seurattu vertailukelpoisin menetelmin vuosina 1993 ja 1999. Yhteensä 50 tiiraluodon aineistossa osa yhdyskunnista on jäänyt ensi vaiheessa maastotöissä tarkemmin lajilleen erittelemättä, mutta lajien välinen lukusuhde on saatu jälkikäteen mukauttamalla se poikasrengastusten lajisuhteeseen ao. yhdyskunnissa.

Samoin Helsingissä ja Espoossa vaihteleva osuus tiirayhdyskunnista on jäänyt lajilleen määrittämättä, mutta niissäkin määrittämättömien lukusuhde on muovattu lajilleen määritettyjen lukusuhteiden mukaan kunakin vuonna.

Tulokset ja niiden tarkastelu

Haahka

Vuoden 1996 poikaskadon (Hario 1998) seurauksena (jolloin lähes kaikki poikaset kuolivat pieninä kautta rannikon) Suomen haahkakanta kääntyi vuonna 1999 selvään laskuun (taulukko 1). Sukukypsyyden saavuttanutta 3-vuotiasta jälkeläiskantaa ei liiennyt useimmille alueille juuri lainkaan, mikä ilmeni yhtä lailla pesälaskentojen kuin Luvian ja Aaslan koiraslaskentojen tuloksissa. Kanta laski monin paikoin jokseenkin normaalin vuotuisen aikuiskuolevuuden verran eli 10–15 % (Hario & Selin 2000). Ainoastaan läntisellä Suomenlahdella kannat eräin paikoin pysyivät ennallaan, ja Hangon läntisellä selällä tapahtui ainoa merkittävä kannannousu edellisestä laskennasta. Kaikkien näytealueiden muutoksen mediaaniarvo vuoden 1997 kannan koosta oli -11 %. Haahkakanta lienee nyt palautunut suunnilleen sille tasolle, jolla se oli 1990-luvun alussa eli 150 000– 180 000 pariin. Vuonna 1997 poikastuotanto onnistui jälleen hyvin useimmilla seuranta-alueilla, joten kannan voi odottaa kohenevan tai ainakin sen laskun pysähtyvän tänä vuonna, jos kaikki menee hyvin.

Riskilä

Riskiläkannan viimeaikainen kehitys näyttää Suomessa yllättävän hyvältä ottaen huomioon minkkien yleistymisen ja monin paikoin tolkuttomiin mittoihin paisuneen lohiverkkoilun. Kantojen mediaanimuutos 25 tarkimmin seuratulla saaristoalueella on ollut +25 % sitten viime vuosikymmenen vaihteen (taulukko 2). Tuolloin kannat olivat varsin epävakaassa vaiheessa (ks. Hildén & Hario 1993), joten nykyistä kehitystä voi tervehtiä ilolla. Monin paikoin riskiläkanta on vahvempi kuin koskaan ornitologisen tietämyksen aikana, ja noin kolmasosa suomalaisista riskilöistä pesii suojelualueilla (Kilpi 1997). Kuitenkaan mm. Perämerellä riskilä ei edelleenkään ole saavuttanut vuosisadan alkuvuosikymmenien loistonsa asemaa.

Atlasaineistojen perusteella riskilän levinneisyys oli 1980-luvulla supistunut (Väisänen ym. 1998), ja maan kokonaiskanta arvioitiin 1990-luvun alussa 14 000 parin suuruiseksi. Nykykanta olisi siis neljänneksen suurempi eli noin 17 000– 18 000 paria. Edellä mainittu laskentamenetelmien epäyhtenäisyys alueiden välillä on kuitenkin pidettävä mielessä, mutta parempaakaan arviota ei tällä hetkellä ole.

Riskilän menestyminen on ollut erityisen ilahduttavaa lajin vanhoilla ydinalueilla itäisellä Suomenlahdella, läntisellä Ahvenanmaalla ja Merenkurkussa. Läntisen Suomenlahden pienet yhdyskunnat ovat sitä vastoin menestyneet melko huonosti; pääkaupunkiseudulla sentään riskilä on pitänyt pintansa, joskaan ei ole sanottavasti runsastunut. Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueella sitä vastoin laji on tuntuvasti taantunut 1970-luvulta 1990-luvulle. Vuosina 1973–1974 alueella laskettiin riskilän asuttamia luotoja 150–160 ja niillä 1000–1200 riskiläparia (Stjernberg 1986). Vuonna 1994 löytyi enää 50 riskiläluotoa ja 680–690 riskilää (Miettinen ym. 1997). Kannan hupenemisen katsotaan johtuneen minkin voimakkaasta runsastumisesta.

Selkämerellä kanta on ollut jatkuvasti yllättävänkin pieni. Merialueen eteläosissa, Uudenkaupungin saaristossa pesii pienryhmiä melko yleisestikin, mutta Rauman ja Porin saaristoissa vain muutamia pareja harvakseltaan. Luvian pieni kanta romahti vuonna 1992 ja on siitä lähtien hiipunut, otaksuttavasti minkkien saalistuksen takia (I. Lilja, kirj. ilm.). Viime talvena minkkejä pyydystettiin Luvian pohjoissaaristosta useita kymmeniä.

Merenkurkussa riskiläkanta on vahvimmillaan. Kokonaiskanta kasvoi 1950- luvun lopulta 1980-luvun lopulle kolminkertaiseksi ja pohjoisen Merenkurkun seuranta-alueilla se on siitä vielä 1990-luvulla kolminkertaistunut (Pahtamaa 1999). Valassaarten kanta tosin pieneni m/s Eiran öljyturman seurauksena noin 30 % 1980- luvun puolivälissä, mutta palautui vuosina 1989–1990 ennalleen ja runsastui sen jälkeen 28 seurantaluodolla 5500– 6000 yksilöön, missä se on vaihtelevasti pysytellyt (Pahtamaa ym. 1998a). Valassaarten kaikilla 49 riskiläluodolla kanta oli todennäköisesti huipussaan vuonna 1994, jolloin yksilömääräksi arvioitiin 7200 (Hägg & Kalliokoski 1996).

Perämeren niukka kanta on ollut varsin vakaa 1990-luvulla. Vanhat paikallisfaunat mainitsevat lajin erittäin yleiseksi Perämerellä, mutta mitään kovin suurta elpymistä 1940-luvun romahduksesta ei ole tapahtunut (Helle ym. 1988, Rauhala 2000).

Riskiläkantojen uhkatekijöistä

Suomenlahdella minkkikannan kasvun riskilöille tuottamaa uhkaa lieventää se, että ulkoluodot ovat siinä määrin karuja, pieniä ja etäällä suojaisesta sisäsaaristosta, etteivät minkit pysty perustamaan niille pysyviä, ympärivuotisia elinpiirejä. Käymätiellä kesäaikaan ne kuitenkin tekevät huomattavia tuhoja tappaessaan kasapäin poikasia. Minkin käyntien ajoittumisella on ilmeisen suuri vaikutus tappioiden merkittävyyteen. Söderskärin riskilän kantakäyrässä (kuva 3) minkin vaikutus näkyy erityisesti niinä 1970-luvun vuosina, jolloin minkit ovat uineet alueelle jo haudonta-aikaan ja tappaneet emoja pesiin. Sitä vastoin poikasaikaan emot eivät ole pesissä yöaikaankaan (muutamaa ensimmäistä yötä lukuun ottamatta) ja päiväsaikaan ne käyvät vain pikipäin tuomassa kalaa poikasille noin tunnin välein, joten yleensä kotosalla ovat vain poikaset. Vaikka vuosina 1996–1997 yksi minkki tappoi Söder- skärillä noin 40 % poikasista (ennen kuin se saatiin kiinni), kanta ei kuitenkaan romahtanut, koska tuottava kannanosa eli emot säästyivät. Kannankasvu ei välttämättä edes hidastu, vaikka nuorien, pesintänsä aloittavien yksilöiden määrä piene- neekin 2–3 vuoden viipeellä, koska kanta on tätä nykyä suurempi kuin mitä pesäpaikoille mahtuu pesimään.

Minkki on kaikille ruokkilinnuille erittäin paha vitsaus, eikä minkinpyynnin merkitystä riistanhoitotyönä voi liiaksi korostaa (ks. Andersson 1992). Toiminnan käytännön merkitys tulee hyvin ilmi Saaristomeren Trunsön suurisuuntaisessa poistokokeessa, jossa minkkien tehopyynnin jälkeen merilintukannat ovat kääntyneet tuntuvaan nousuun (Nummelin & Högmander 1998). Minkistä sen normaalissa ravintoympäristössä tehtyjä tutkimuksia ei voi rinnastaa tilanteeseen merensaariston lintuyhdyskunnissa ja väittää minkin sopeutuvan saaliseläinkantojen järkeväksi verottajaksi. Minkkihän ei syö ruokkilintujen poikasia, eikä millään tavoin ole äärimmäisillä ulkoluodoilla pysyvästi ”hyödyntämässä saaliseläinkantojaan” (toisin kuin sisäsaaristossa tai sisävesiympäristössä, ks. esim. Niemimaa & Pokki 1990, Ferreras & Macdonald 1999), vaan se on itselleen oudossa tilanteessa ja sellaisessa ympäristössä, jossa pysyvän elinpiirin perustaminen on yleensä mahdotonta.

Valtakunnallisessa rengaslöytöaineistossa kalaverkkoihin hukkuminen on riskilän yleinen löytötapa. Kalaverkkokuolemissa ei ole kuitenkaan pääteltävissä minkäänlaista nousevaa suuntausta, vaan löytöjen määrä myötäilee varsin tasaisesti poikasrengastusten vuosivaihtelua. Vuosina 1960–1993 löytöjen määrä oli keskimäärin 2,5 % kunkin vuoden poikasrengastusmäärästä (SD 0.62, vaihteluväli 1.5–11.0). Suomessa rengastetuista 24 162 riskilästä on 748 eli 3.1 % löydetty kalaverkoista (Hario 1998b). Yleensä kyse on lohiverkosta, vaikka verkkotyyppiä ei löytöilmoituksissa läheskään aina eritellä. Lohiloukut riskiläluotojen edustalla lienevät pienempi paha, sillä niiden johdinverkkojen silmäkoko on suuri, eikä sukeltava riskilä helposti sotkeudu siihen. Ilmeisesti riskilät eivät liioin sukella niin pitkälle loukun nieluun, etteivät osaisi kääntyä takaisin. Mitään kunnon aineistoja näistä asioista ei ole kuitenkaan maassamme kerätty.

Ruokki

Ruokin esiintyminen rannikoillamme on huomattavasti laikuittaisempaa kuin riskilän. Useimmilta saaristolintuseurannan näytealueilta ruokki puuttuu pesivänä, mutta on vastaavasti erittäin runsas toisin paikoin. Noin 40 % kannasta pesii suojelualueilla (Kilpi 1997).

Itäisen Suomenlahden ruokkikantaa kohdanneen romahduksen (Hokkanen & Hokkanen 1993) jälkeen Suomenlahden kokonaiskanta on vähitellen palautunut entiselleen ja on ilmeisesti suunnilleen yhtä suuri nyt kuin romahdusta edeltävänä vuonna. Kansallispuiston alueella kanta on tosin vielä hivenen pienempi, mutta Asp- skärillä jo suurempi kuin silloin. Tosin on muistettava ”menetelmissä” mainitut laskennalliset erot lukumäärien muovaamisessa.

Merenkurkun ruokkikanta on puolestaan päässyt jatkuvasti kasvamaan koko pitkän seuranta-aikansa 1950-luvun lopulta lähtien (mm. Hildén ym. 1995, Warén 2000). 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin kasvun laskettiin olleen Merenkurkussa keskimäärin 15 % vuodessa (Hildén & Pahtamaa 1992). Valassaarilla se oli 1980-luvun puolivälistä vuoteen 1994 12 % (Pahtamaa ym. 1998b) ja vuosina 1994–1996 6 % vuodessa (Hägg & Kalliokoski 1996). Sittemmin Valassaarten kanta ei ole käytännössä enää kasvanut, tai ainakin kasvu on selvästi hidastunut. M/s Eiran öljyturmalla ei ollut vaikutusta ruokkiin, koska ruokit olivat ehtineet muuttaa pois Merenkurkun pesimäalueiltaan turman ajankohtaan 31.8. 1994 mennessä (Pahtamaa & Hildén 1987).

Pohjoisessa Merenkurkussa kannan kasvu on jatkunut näihin päiviin. Vuosien 1988, 1992, 1994–1995 ja 1998 kasvukäyrä Merenkurkun näyteluodoilla on lähes suoraviivainen (Pahtamaa 1999: kuva 12), eikä samanlaista kasvun hiipumista ja pysähtymistä kuin Valassaarilla ole havaittavissa. Perämerellä sen sijaan ruokin paluu munankeruun ja sotatalvien aiheutta- man romahduksen jälkeen on ollut vitkaista. Krunnien kanta on kuitenkin kasvanut, ja nähtäväksi jää, liikeneekö uutta kannantäydennystä myös Simon ja Haukiputaan entisille ruokkiluodoille, joilla otaksutaan muinoin pesineen satoja pareja (ks. Hildén & Hario 1993). Kummallisen niukkaa on myös Kokkolan–Lohtajan nykyinen ruokkielo, vaikka pohjoisen Merenkurkun ja Ruotsin puolen suuryhdyskunnat ovat suhteellisen lähellä.

Ahvenanmaa sitä vastoin on nykyisinkin vankkaa ruokin esiintymisaluetta. Kuten Merenkurkussakin, pieniä yhdyskuntia ja muutaman parin ryhmiä on paljon, sen lisäksi, että alueella on useita suurkolonioita. Kanta on Ahvenanmaan läntisillä merialueilla kasvanut 1990-luvulla noin 900 parista ehkä 1200 pariin (taulukko 3) ja etelässä Föglön Klåvskärillä vähintään yhtä tuntuvasti eli noussut tuhanteen pariin (sisältää myös Kökarsfjärdenin alueen). Ahvenanmaan pohjoisten ja itäisten kantojen (Saltvik, Vårdö, Kumlinge, Brändö, Sottunga ja Kökar) nykykoko sikäläisillä noin 50 tunnetulla ruokkiluodolla on noin 1500 parin verran (M. & T. Stjernberg, kirj. ilm.), joten ilmeisesti ruokki kaiken kaikkiaan menestyy Ahvenamaalla erittäin hyvin. Elinvoimaisia esiintymiä on vielä Föglön Björkörillä, Lemlandin Lågskärillä ja eräillä muilla eteläisillä saaristoalueilla (mainitun Klåvskärin ohella) vähintään 1700 parin verran (J. Eriksson, T. Stjernberg; Wallgren 1999), joten Ahvenamaan nykykanta lienee noin 4400 paria.

Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueella sitä vastoin ruokit eivät ole runsastuneet sitten edellisen, 1990-luvun alkuvuosien laskennan (M. Nordström, suull. ilm.). Tuolloin pesälaskentoihin perustuva kannanarvio oli noin 250 paria kymmenessä yhdyskunnassa (Miettinen ym. 1997). Tämä oli kuitenkin vain puolet vuoden 1974 tilanteesta, jolloin alueen 45 pesimäluodolla laskettiin noin 500 ruokkiparia (Stjernberg 1986). Taantuman yhtenä syynä pidettiin minkkiä, joka tuolloin oli levinnyt aina yhteistoiminta-alueen eteläiselle ulkoluotovyöhykekkeelle asti (jolla peräti 27 ruokkiluotoa oli autioitunut, jäljellä oli enää 3). Nykyään siis kannanlasku on kuitenkin pysähtynyt, joskaan kehitys ei ole kääntynyt selvään nousuun.

Mikäli otaksumme, että koko Turun saariston kanta (arviolta 550–600 paria) on pysynyt ennallaan, mutta Ahvenanmaan kanta on kasvanut sitten Muuttuva saaristolinnusto -kirjan arvion 2 700 parista mainittuun 4 400 pariin, saamme lounaisen kannan nykykooksi vähintään 4 950 paria. Merenkurkussa kanta on kasvanut noin 6 % vuodessa, joten Muuttuva saaristolinnusto -kirjan arvio 1 050 parista kohoaa 1990-luvun mittaan 1 775 pariin. Suomenlahden kanta lienee vasta nyt palautunut vuoden 1992 tasalle, 1 800 pariin. Koko maan nykykanta saattaisi olla 8 500 paria, mikä on runsaan kolmanneksen suurempi arvio kuin kymmenen vuotta sitten. Ongelmalliseksi arvioinnin tekee kuitenkin se, ettei parimäärien tulkinnasta ole aineistoja juuri muualta kuin Itä-Suomenlahdelta. Muualla on tyydyttävä aikuislaskentatulokseen. Jos otaksumme, että jopa kolmasosa aikuiskannasta on pesimättömiä (P. Lyngs, kirj. ilm., ks. myös Miettinen ym. 1997), tullaan koko lailla pienempään ”parimäärään”. Tätä ongelmaa emme pysty nyt ratkaisemaan, joten on tyytyminen tuohon uuteen ”parimäärään” ja luotettava lisäksi siihen, että lähtötilanne oli aikoinaan arvioitu oikein.

Kalaverkkokuolema on eteläisellä Itämerellä ruokin yleisin tappiotekijä öljyturmien ohella. Suomessa vuosina 1926– 1993 rengastetusta 13 266 ruokista ilmoitettiin kuolleen kalaverkkoihin 446 yks. eli 3,4 %. Vuosivaihtelu on ollut vieläkin tasaisempaa kuin riskilällä, keskimäärin 2,4 % vuoden rengastusmäärästä (SD 0.06, vaihteluväli 1.1–5.7) (Hario 1998b).

Minkki on riesana yhtä lailla idässä kuin lännessä. Vuonna 1995 minkit tuhosivat ruokkien pesinnän Kotkan Vaihkarissa ja vuotta myöhemmin Ruotsinpyhtään Soderskärilla (Hokkanen 1999). Signil- skärin saariston ruokkiluodoille minkit uivat kesällä 1994 samoin seurauksin (Yrjölä 1995). Nämä tilapäisluontoiset häirinnät eivät ole onneksi johtaneet suuriin muutoksiin kannankehityksessä. Sisempänä Saaristomerellä, missä minkki sen sijaan on asuttanut laajat alueet pysyvästi, ruokit ovat kaikonneet tai niiden kannat laskeneet. Saaristomeren Trunsön poistokokeessa neljän (lähes) minkittömän vuoden jälkeen ruokki palasi pesimälinnustoon vuonna 1997 oltuaan poissa 1970-luvulta lähtien (Nummelin & Högmander 1998).

Etelänkiisla

Suomen piskuinen etelänkiislakanta on yhä jakaantuneena kahteen pieneen yhdyskuntaan, jotka ovat 400 km etäisyydellä toisistaan, toinen Ahvenanmaalla ja toinen Itä- Suomenlahdella Aspskärillä. Lisäksi itärajamme takana 12 km päässä pesinee yksi yhdyskunta (Ossipov & Gaginskaja 1994 Väisäsen ym. 1998 mukaan). Suurimmillaan Suomen kanta käsitti 80 paria vuonna 1990, jolloin Aspskärillä pesi 73 paria ja Ahvenanmaalla 5–10 paria. Vuonna 1992 kanta romahti noin 30 pariin Itä-Suomenlahtea kohdanneiden lintukuolemien yhteydessä (Hario ym. 1993), eikä ole siitä vielä kohentunut. Vuonna 1999 Suomessa pesi 27–32 paria (Aspskär 22, Ahvenanmaan kolonia 5–10 paria).

Yhtään uutta pesimäluotoa ei ole löytynyt, eikä vanhoja pesinnän otaksumia Lemlandin Lågskärilta (J. Palmgren, kirj. ilm.) eikä Itäisen Suomenlahden kansallispuiston ruokkiluodoilta (S. Grönlund, T. Hokkanen, M. Pöyhönen, suull. Ilm.) ole saatu varmistettua. Ahvenanmaan (Tanskanen & Yrjölä 1989) ja Aspskärin lisäksi Suomesta on tiedossa vain yksi pesimähavainto Ruotsinpyhtään Söderskäriltä vuodelta 1991 (H. Malkio ym.) sekä yksi varma havainto uimapoikasesta emonsa seurassa pesintään sopivassa ympäristössä Ahvenanmaalla (T. Stjernberg). Kiislan pesimäluotoja tunnetaan Suomen rajojen sisäpuolelta kautta aikojen siten vain kolme. Tämä varmaankin kummeksuttaa monia ulkosaaristo-ornitologeja, jotka jo parin vuosikymmenen ajan ovat säännöllisesti nähneet etelänkiisloja tutkimillaan ruokkiluodoilla – parhaimmillaan Saaristomerellä ja Merenkurkussa toistakymmentä yksilöä kerralla – mutta hekään eivät ole raportoineet pesälöytöjä! Samoin Itäisen Suomenlahden kansallispuiston ruokkiyhdyskunnissa nähdään kiisloja vuosittain, mutta varsinaista jalansijaa lajin ei katsota Kymenlaaksossakaan saaneen (Pöyhönen ym. 1999). Etelänkiislan pesintä varmistuu vasta kun muna tai poikanen löytyy. Ja silloinkin on parasta ottaa todistusvoimainen valokuva ja alistaa se paikallisen rariteettikomitean tutkittavaksi; siinä määrin sekavia ja ristiriitaisia ovat etelänkiislan ”pesän” ja ”pesinnän” kuvaukset maassamme olleet. Pesimätöntä kannan- osaa kiertelee tälläkin lajilla riittämiin pitkin saaristoja, ja lisäksi kannattaa muistaa, ettei etelänkiislan kaltainen huippusosiaalinen laji edes pesi yksinäispareina.

Aspskärillä kiislojen pesintä alkoi vuonna 1957 (heti kolme munapesää ja yksi poikanen; Vuorjoki 1957), ja koko 43-vuotisen olemassaolonsa ajan Asp- skärin yhdyskunta on ollut vahvasti muualta tulevan aikuistäydennyksen varassa (Hario 1994). Vasta vuonna 1990 Apskärillä kontrolloitiin pesivänä ensimmäistä kertaa Aspskärillä syntynyt lintu. Tämän pitkän viipeen on arveltu johtuvan todellisuudessakin pienestä lentopoikastuotosta, mutta osaltaan se selittyy myös ruokkilinnuille ominaisella voimakkaalla levittäytymisellä eli dispersaalilla – nuorista ensipesijöistä suuri osuus hakeutuu pesimään muualle kuin omaan synnyinyhdyskuntaansa (Lyngs 1993). Nykyään arvellaan, että muualle siirtyvien osuus on paljon suurempi kuin on otaksuttu, jopa yli puolet nuorista (Frederiksen & Petersen 2000). Suurin osa Aspskärin koloniaan asettuneista linnuista on tullut Gotlannin Stora Karlsön suurkoloniasta (Hario 1982). Jokunen Aspskärilla syntynyt lintu on vastaavasti kontrolloitu pesivänä Ruotsissa. Ahvenanmaan yhdyskunnassa ei edelleenkään ole kontrolloitu pesivänä samassa paikassa syntynyttä lintua (A. Tanskanen, suull. ilm.), vaikka kolonia on ollut olemassa jo yli 15 vuotta (T. Stjernberg, kirj. ilm.).

Kala- ja lapintiira

Yleisesti ottaen molemmat tiiralajit ovat runsastuneet 1990-luvulla Suomenlahdella ja Saaristomerellä, mutta taantuneet Merenkurkussa ja Perämerellä. Kuitenkin Saaristomeren Gullkronassa ja Trollössä vain lapintiira on runsastunut ja Selkämeren useimmilla näytealueilla kalatiira puolestaan on runsastunut ja lapintiira taantunut. Nämä ovat huomattavimmat aluekokonaisuudet, joilla tiiralajien kannanmuutokset poikkeavat sekä toisistaan että valtakunnallisesta kannanmuutossuunnasta.

Merenkurkun–Perämeren tiirakantojen varsin yhdenmukainen taantuminen 1990-luvulla on kiintoisa. Ainoastaan Björkögrundenilla ja Rönnskärenillä suuntaus on ollut nouseva, muualla laskeva, lapintiiralla alkaen jo Selkämeren pohjoisosista ja jatkuen läpi Merenkurkun ylös Luodon ja Kokkolan saaristoihin. Kuten taulukoiden 4 ja 5 kahden äärivuoden välisiltä vuosilta havaitaan, ei suuntaus kaikkialla ole kuitenkaan yhtäjaksoisen taantuva. Meritiirat ovatkin tunnetusti erittäin oikukkaita pesäluotojen valinnassaan, joten lopullisen synkkiä johtopäätöksiä ei ole tarpeen vetää. Lisäksi Valassaarten tiiramäärien pieneneminen edellisestä laskennasta vuonna 1996 johtuu osaltaan inventointialueen supistumisesta, kun aivan kaikkia tiiraluotoja ei saatu läpikäydyiksi. Niillä luodoilla, jotka inventoitiin molempina vuosina, tiirakantojen ilmoitettiin näyttävän melko vakailta (Hauru 1998). Kuitenkin muualla pohjoisessa Merenkurkussa ja Vaasan saaristossa tiirakannat ovat tuntuvasti taantuneet 1990-luvun jälkipuoliskolla. Samoin Luodossa ja Kokkolassa tiirakannat ovat pienentyneet parhaimmastaan vuosikymmenen alussa. Pe- rämeren kansallispuistossa tiirat ovat viime vuosina taantuneet nimenomaan niillä paikoin, joilla harmaalokki on runsastunut (Rauhala 2000). Lapintiira on vanhastaan ollut Perämeren runsain lokkilintu (Rauhala 1994).

Kokonaisuudessaan molemmat tiiralajit ovat runsastuneet rannikoillamme sitten Muuttuva saaristolinnusto -kirjan aineistonkeruun. Mediaanimuutos 28 seuranta-alueella oli lapintiiran osalta +50 % ja kalatiiran osalta +11 %. Lapintiiroja pesii sen mukaan rannikoillamme nykyään 60 000 paria ja kalatiiroja noin 9000 paria. Runsaan neljän prosentin (lapintiira) ja vajaan yhden prosentin (kalatiira) vuosittainen kasvuvauhti kannassa ei tunnu mitenkään mahdottomalta, mutta jälleen joutuu vain luottamaan siihen, että lähtöarvojen suuruusluokka on oikein.

Kiitokset

Tatu Hokkanen (itäinen Suomenlahti), Tuukka Pahtamaa (Merenkurkku) ja Torsten Stjernberg (Ahvenanmaa) tarkistivat alueittensa tiedot ja korjailivat käsikirjoitusta arvokkaalla tavalla. Tekstin lukivat lisäksi Mika Kilpi ja Tiina Notko, ja kuvia korjaili Marcus Wikman. Suuret kiitokset kaikille.

Kirjallisuus

  • Andersson, Å. 1992: Sjöfågelbeståndets utveckling i Bullerö skärgård efter invandring av mink. – Ornis Svecica 2:107–118.
  • Anon. 1999: Årsberättelse 1998. – Ålands Fågel- skyddsförening. r.f. Mariehamn. 53s.
  • Bergman, G. 1971: Gryllteisten Cepphus grylle in einem Randgebiet: Nahrung, Brutresultat, Tagesrhythmus und Ansiedlung. – Commentat. Biol. 42:1–26.
  • Byholm, P. 1996: Kristiinankaupungin saaristolinnusto 1995. – Hippiäinen 26 (3):4–22.
  • Ekotutkimus ay 1985: Keskisen Suomenlahden linnusto. – Pääkaupunkiseudun julkaisusarja B 1985 (1). 61 s.
  • Ekotutkimus ay 1989: Helsingin saariston linnusto, yleisosa. – Helsingin kaupungin ympäristönsuojelulautakunta julkaisu 8/1989.
  • Ferreras, P. & Macdonald, D. W. 1999: The impact of American mink Mustela vison on water birds in the upper Thames. – J. Appl. Ecol. 36: 701–708.
  • Frederiksen, M. & Petersen, A. 2000: The importance of natal dispersal in a colonial seabird, the Black Guillemot Cepphus grylle. – Ibis 142:48–57.
  • Grenquist, P. 1965: Changes in abundance of some duck and sea-bird populations off the coast of Finland 1949–63. – Finnish Game Res. 27:1–114.
  • Hario, M. 1982: On the size and recruitment of a peripheral breeding colony of the Guillemot (Uria aalge). – Ornis Fennica 59:193–194.
  • Hario, M. 1994: Common Murre in Finland: The varying phases of a peripheral breeding population. – Circumpolar Seabird Bulletin No. 1:1–2.
  • Hario, M. 1998a: Neljän saaristolintulajin viimeaikainen kannankehitys Suomessa (Summary: Recent trends and research results for four archipelago bird species – Common Eider, Velvet Scoter, Herring Gull and Lesser Black-backed Gull). – Linnut-vuosikirja 1997:12–24.
  • Hario, M. 1998b: Review of the incidental take of seabirds in fisheries in Finland. – Teoksessa: Bakken, V. & Falk, K. (toim./ed.), Incidental Take of Seabirds in Commercial Fisheries in the Arctic Countries. CAFF Technical Report 1:15–17.
  • Hario, M. & Luostarinen, M. 1997: Espoon saaristolinnusto monipuolistuu. – Espyy–Espoon Ympäristön puolesta nro 1/97:4–7.
  • Hario, M. & Selin, K. 2000: Cohort-specific differences in reproductive output in a declining eider population. – Danish Rev. Game Biol. (painossa).
  • Hario, M., Hokkanen, T. & Malkio, H. 1993: Itäisen Suomenlahden lintukuolemat (Summary: First incident of mass seabird deaths from presumed paralytic shellfish poisoning in Finland). – Suomen Riista 39:7–20.
  • Hauru, J. 1998: Valassaarten pesivä linnusto 1998. – Moniste. Ostrobothnia Australis 1998.
  • Helle, E., Helle, P. & Väisänen, R. A. 1988: Population trends among archipelago birds in the Krunnit sanctuary, northern Gulf of Bothnia, in 1939–85. – Ornis Fennica 65:1–12.
  • Hildén, O. 1987: Saaristolinnuston seurantatutkimus päässyt hyvään alkuun (Summary: A new seabird monitoring scheme in Finland). – Lintumies 22 :62–67.
  • Hildén, O. 1991: Valsörarnas häckfåglar år 1990. – OA-Natur 8: 15–27.
  • Hildén, O. 1994: Diurnal rhythm of colony attendance and optimal census time for the Black Guillemot Cepphus grylle in the Baltic Sea. – Ornis Fennica 71:61–67.
  • Hildén, O. & Hario, M. 1993: Muuttuva saaristolinnusto. – Omakustanne. Forssa. 317 s.
  • Hildén, O. & Pahtamaa, T. 1992: Development of the Razorbill population of the Quark in 1957–90. – Ornis Fennica 69: 34–38.
  • Hildén, O., Ulfvens, J., Pahtamaa, T. & Hästbacka, H. 1995: Changes in the archipelago bird populations of the Finnish Quark, Gulf of Bothnia, from 1957–60 to 1990–91. – Ornis Fennica 72:115–126.
  • Hokkanen, T. & Hokkanen, M. 1993: Ruokin ja selkälokin vuoden 1993 pesintä ja pitkäaikainen kannankehitys Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. – Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A, No. 17. 36 s.
  • Hokkanen, T. 1999: Ruokki. – Teoksessa: Pöyhönen, M. (Toim.), Hokkanen, T., Ilomäki, T. & Parkko, P., Faunistinen katsaus Kymenlaakson pesimälinnustoon Lintukymi 21: 29.
  • Hokkanen , T. & Ruhkanen, M. 1992: Lintukuolemien vaikutus ruokki- ja tiirakantoihin Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa vuonna 1992. – Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A; No 4. 47 s.
  • Hägg, J. & Kalliokoski, S. 1996: Valassaarten pesimälinnusto 1996. – Ostrobothnia Australis 1996 (moniste/mimeo).
  • Kilpi, M. 1997: Saaristolinnuston suojelun nykytila Suomen rannikolla (Summary: Conservation of archipelago birds along the Finnish coast: a status report). – Teoksessa: Kilpi, M. & Asanti, T., Saaristolinnuston suojelun nykytila Suomen rannikolla. Suomen Ympäristö 103. 37 s.
  • Koistinen, J. & Palmgren, J. 1976: Skärgårdsfågelfaunan i Ekenäs lk 1975. – Ekenäs Skärgårdsplan, inventeringrapport, A-konsult.
  • Koskimies, J. 1949: Some methodological notes concerning the waterfowl census in the archipelago. – Pap. Game Research 3:1–18.
  • Koskimies, P. & Väisänen, R. A. 1988: Linnustonseurannan havainnointiohjeet. – Helsingin yliopiston eläinmuseo. 144 s.
  • Luostarinen, M. 1998: Meidän poikamme merillä. – Linnut 33 (1): 26-31.
  • Luostarinen, M. 1999: Zoo keepers participate in local sea bird inventory. – Helsinki Zoo, Annual Report 1998:30–33.
  • Lyngs, P. 1993: Colony interchange in Baltic Guillemots Uria aalge. – Dansk Orn. Foren. Tidsskr. 87: 247–250.
  • Miettinen, M. 1997a: Dragsfjärdin Vänön ja Korppoon Brunskärin-Aspön seuranta-alueiden pesimälinnusto 1997. – Inventointiraportti, Metsähallitus. 20 s.
  • Miettinen, M. (toim.) 1997b: Seilin saariston luonto - yhteenveto kolmen vuosikymmenen tutkimuksista. – Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A, No. 80. 94 s.
  • Miettinen, M., Stjernberg, T. & Högmander, J. 1997: Saaristomeren kansallispuiston ja sen yhteistoiminta-alueen pesimälinnusto 1970- ja 1990-lukujen alussa. – Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A, No. 68. 104 s.
  • Mäntylä, K., Helppi, K., Lilja, I., Nuotio, K., Saiha, M., Sarlund, T. & Sundelin, R. 1993: Satakunnan ulkosaariston linnusto 1988 (Summary: Avifauna of outer skerries of Satakunta, Gulf of Bothnia). – Satakunnan Linnut 21:36–68.
  • Niemimaa, J. & Pokki, J. 1990: Minkin ravinnosta Suomenlahden ulkosaaristossa (Summary: Food habits of the mink in the outer archipelago of the Gulf of Finland). – Suomen Riista 36:18–30.
  • von Numers, M. 1995: Distribution, numbers and ecological gradients of birds breeding on small islands in the Archipelago Sea, SW Finland. – Acta Zool. Fennica 197:1–127.
  • Nummelin, J. & Högmander, J. 1998: Uusi menetelmä minkin poistamiseksi ulkosaaristossa on tuottanut hyviä tuloksia. – Metsästäjä 1/1998:16–18.
  • Ossipov, D. & Gaginskaja, A. 1994: The Bolsoy Fiskar Archipelago – not yet protected, but should be. – WWF Baltic Bulletin 5/94:27–28.
  • Pahtamaa, T. 1999: Pohjoisen Merenkurkun saaristolinnusto. – Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 97. 91 s.
  • Pahtamaa, T. 2000: Aavan ulapan ympäröimät – Utgrynnan ja Storkallan. – Siipipeili (käsikirjoitus).
  • Pahtamaa, T. & Hildén, O. 1987: Riskilän, ruokin ja haahkan kannanmuutokset Merenkurkussa. – Ympäristöministeriö, sarja A/61/1987:378– 384.
  • Pahtamaa, T., Hildén, O., Rajander, J. & Hägg, J. 1998a: Riskiläkantojen muutokset Merenkurkussa. – Teoksessa: M/S Eiran öljyvahingon pitkäaikaisvaikutukset Merenkurkussa, s. 95–100. Länsi-Suomen ympäristökeskus.
  • Pahtamaa, T., Hildén, O., Rajander, J. & Hägg, J. 1998b: Ruokkikantojen muutokset Merenkurkussa. – Teoksessa: M/S Eiran öljyvahingon pitkäaikaisvaikutukset Merenkurkussa, s. 101–105. Länsi-Suomen ympäristökeskus.
  • Pahtamaa, T. & Missonen, T. 1987: Ruokkilintujen pesäpoikasaikainen kehitys Merenkurkussa. – Ympäristöministeriö, sarja A/61/1987: 399– 414.
  • Pöyhönen, M. (toim.), Hokkanen, T., Ilomäki, T. & Parkko, P. 1999: Faunistinen katsaus Kymenlaakson pesimälinnustoon. – Lintukymi 21: 10–41.
  • Rauhala, P. 1994: Kemin–Tornion seudun linnusto 2. – Omakustanne, Raahe. 280 s.
  • Rauhala, P. 2000: Perämeren kansallispuiston linnusto vuosina 1959–1999. – Sirri (käsikirjoitus).
  • Rusanen, P. 1994: Tammisaaren saariston linnustoselvitys 1994. – Moniste,Tammisaaren kaupunki. 26 s.
  • Rusanen, P. 2000: Kirkkonummen saariston Natura-alueen pesimälinnusto 1997. – Käsikirjoitus, Uudenmaaan ympäristökeskus.
  • Rusanen, P. 1998: Tammisaaren saariston linnustoseuranta 1998. – Käsikirjoitus, Tammisaaren kaupunki.
  • Saari, L. 1999: Haahkan kannankehitys sisäsaaristossa. – Metsästäjä 6/1999: 32–33.
  • Stjernberg, T. 1986: Saaristolinnusto. – Teoksessa: Lindgren, L. & Stjernberg, T. (toim.), Saaristomeren kansallispuisto, s. 58–82. WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva
  • Sundelin, R. 1996: Rauman keskinen saaristo. Pesivä linnusto. – Moniste, Rauman kaupungin ympäristövirasto.
  • Suomalainen, H. 1939: Regelbundene Tagesrhythmik beim Gryllteist, Uria g. grylle (L.). – Ornis Fennica 16:33–34.
  • Tanskanen, A., & Yrjölä, R. 1989: Etelänkiisla (Uria aalge) pesivänä Ahvenanmaalla. – Lintumies 24:277.
  • Tanskanen, A., Yrjölä, R. & Halkka, A. 1993: Tordmulen i Ålands västra skärgård. – Moniste.
  • Wallgren, H. 1999: Dynamik i fågelvärlden – exempel från Föglö. – Skärgård 22 (2):15–20.
  • Warén, T. 2000: Rönnskärin saariston linnusto 1999 ja saaristolintukantojen muutokset vuosina 1957–99. – Käsikirjoitus. Metsähallitus.
  • Väisänen, R. A., Lammi, E. & Koskimies, P. 1998: Muuttuva pesimälinnusto. – Otava, Keuruu. 567 s.
  • Vuorjoki, A. 1957: Etelänkiisla, Uria aalge (Pont.), ensi kerran pesivänä Suomessa. – Ornis Fennica 34:132–134.
  • Yrjölä, R. 1995: Minkki aiheuttaa tuhoisaa jälkeä ruokkikolonioissa. – Metsästäjä 44(3):43.