Siirry pääsisältöön. Siirry hakuun.

Haahkan ja lokkien kannankehitys rannikoillamme vuosina 1986–2001

Martti Hario ja Jukka Rintala (Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos) – Linnut-vuosikirja 2001:26–36

Artikkelin sisältö:

Maamme saaristolintu- seuranta alkoi virallisesti vuonna 1984, joskin pitkäaikaisaineistoja oli olemassa jo 1940-luvulta, eräin paikoin varhaisemmiltakin ajoilta (Hildén 1987). Saaristolintuseurannan tuloksia selkä- ja harmaalokista on viimeksi esitelty vuosilta 1997 (Hario 1998) ja haahkasta vuodelta 2000 (Tiainen ym. 2001). Noissa katsauksissa raportoinnin aloittamisvuosi oli 1986, koska monien näytealueiden yhtenäisimmät laskentasarjat alkoivat tuolloin ja tuloksia vertailtiin Muuttuva saaristolinnusto -kirjan (Hildén & Hario 1993) tietoihin, jotka kuvaavat tilannetta 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Seuraavassa käsitellään saariston lokkien seuranta-aineistot vuodesta 1986 vuoteen 2001, pohditaan taustoja pitkäaikaisaineistojen pohjalta ja esitetään ajantasainen katsaus haahkaan. Kirjoituksen lopussa pohditaan saaristolintuseurannan tavoitteita, eräitä käyttömahdollisuuksia sekä tulevaisuudennäkymiä. Lokeista pikkulokki joudutaan vielä jättämään käsittelemättä. Se on yleensä esiintynyt pesivänä vain mannerrannalla tai aivan sisäsaaristossa, ja rajanveto sen ja todellisen saaristolinnuston välillä on ollut häilyvä. Perämerellä se on kuitenkin 1980-luvun puolivälistä lähtien pesinyt luodoillakin (ks. Rauhala 1994, Hannila ym. 2000), joten lienee perusteltua liittää se jatkossa saaristolintuseurannan kohdelajistoon.

Aineisto ja menetelmät

Seurannan yleiset tavoitteet ja menetelmät on esitetty toisaalla (mm. Hildén 1987, Koskimies & Väisänen 1988). Kuvassa 1 on esitetty näytealueet, joiden aineistoja on käytetty tämänkertaisessa TRIM-analyysissä. Havainnoijien nimien lisäksi kuvatekstiin on liitetty tutkittujen saarten lukumäärät sekä kirjallisuusviitteet niistä julkaisuista, joihin osa aineistoista pohjautuu. Kaikilta alueilta ei ole laskenta-aineistoja kaikilta vuosilta, mutta valitut alueet ovat niitä, joilta laskentoja on eniten ja varsinkin vuoden 1997 jälkeen.

Aineiston käsittely TRIM-ohjelmalla

TRIM (Trends and indices for monitoring data ; Pannekoek & van Strien 2001) on populaatioiden kannanmuutosten analysointiin kehitetty ohjelma. Käsiteltävät aineistot koostuvat useiden eri tutkimusalueiden tai laskentalinjojen yksilömäärien aikasarjoista. Vapaaehtoisvoimin kerätyt aineistot ovat usein epätäydellisiä eli mukana olevilla seuranta-alueilla ei ole suoritettu laskentaa kaikkina tutkimusvuosina. Puuttuvat havainnointikerrat eivät kuitenkaan estä puutteellisten aineistojen käyttämistä kokonaispopulaation kannanmuutoksen arvioinnissa. TRIM soveltaa log-lineaarisia malleja aineiston puuttuvien arvojen estimointiin, minkä jälkeen lukumääräestimaatein täydennetystä aineistosta lasketaan kannanmuutosindeksit. Malleja yksinkertaistamalla hyvinkin harvasta aineistosta on mahdollista analysoida populaation pitkän aikavälin muutossuuntia.

Ohjelma estimoi mallin parametreille keskivirheet, joiden perusteella kannanmuutosarvioille on mahdollista laskea tilastolliset luotettavuusvälit. Luotettavuusvälien muodostumiseen vaikuttavat mm. aineiston koko ja kattavuus sekä lukumäärien virhevaihtelu suhteessa mallin ennusteisiin: mitä suurempi ja kattavampi aineisto on ja mitä paremmin mallin ennusteet kohtaavat havaitut arvot, sitä luotettavampia arvioita populaatioiden todellisista muutoksista saadaan tuotetuksi. Ha- vaintoja luokittelevien muuttujien (kovariaattien) avulla on mahdollista tutkia kannanmuutosten eroja esimerkiksi eri maantieteellisillä alueilla. Sovitimme malleihin yhden kovariaatin (merialue), joka sisälsi neljä luokkaa (Suomenlahti, Lounaissaaristo, eteläinen Pohjanlahti ja pohjoinen Pohjanlahti).

Havainnointitehokkuuden erot eri luokkien välillä johtavat virheellisiin painotuksiin koko aineiston yhdistettyjä indeksejä laskettaessa, jos kovariaatilla on ollut vaikutusta mallissa. Mallinnuksessa kyseiset vääristymät on mahdollista korjata, jos aineiston keruun tehokkuuserot tunnetaan. Merilintuaineistossa havainnointitehokkuutta ei kuitenkaan ole arvioitu, joten yhdistetyt indeksit painottuvat suoraan merialueittaisten aineistojen koon mukaan.

Ns. askeltavalla ( stepwise ) menetelmällä mallia voidaan yksinkertaistaa siten, että vain tilastollisesti merkitsevät kannanmuutossuunnat ilmenevät tulostetuista indeksiaikasarjoista. Askeltavassa mallinnuksessa aikasarja-aineistoon rakennetaan yhden tai useamman vuoden kattavia perättäisiä lineaarisia trendejä, joiden kulmakertoimet poikkeavat tilastollisesti merkitsevästi perättäisten trendien ja/tai eri kovariaattiluokkien välillä. Muutoskohdat osoittavat ne vuodet, joissa merkitseviä muutoksia tapahtuu. Malleista karsittiin pois sellaiset muutoskohdat, joissa tilastollisen testisuureen P-arvo muodostui suuremmaksi kuin 0.15.

Perusteellisempi selvitys TRIM-aika- sarja-analyysistä löytyy esimerkiksi edellisestä Linnut-vuosikirjasta (Tiainen ym. 2001).

Tulokset ja tulosten tarkastelua

Kokonaisuudessaan lokkilintujen ja haahkan havaittujen lukumäärien ja mallien ennustamien lukumäärien yhteensopivuudet olivat huonot: ainoastaan merilokin alue- ja vuosikohtaisten lukumäärien kuvaamiseksi löytyi hyvä malli ( likelihood ratio = 143.96, P = 0.953, df = 174), kaikilla muilla lajeilla ennusteet poikkesivat tilastollisesti merkitsevästi havaituista lukumääristä (P < 0.001). Syitä havaittuihin eroihin voi olla useita: pelkästään merialue ei riitä selittämään lintukantojen vaihteluita, vaan selittäviä tekijöitä voi löytyä myös paikallisympäristöistä tai esimerkiksi talvehtimisalueilta. Luultavasti myös aineistojen kasautuneisuus (ts. yksittäisten havaintojen alueellinen riippuvuus yhdyskunnissa pesivistä linnuista) ja havaintojen väliset ajalliset korrelaatiot, jotka molemmat olivat useimmista aineistoista havaittavissa, ovat saattaneet heikentää testituloksia (vrt. Tiainen ym. 2001). Merilokkiaineisto ei ollut kasautunutta (vaan noudatti tilastollisen testin oletuksen mukaan satunnaista Poisson-jakaumaa) ja ajallinen korrelaatio oli suhteellisen pientä, mikä saattoi osaltaan selittää merilokkimallin hyvyyttä. Merilokki territoriaalisena lajina pesiikin lähinnä yksittäisparein, mikä selittää aineiston poikkeavan jakauman yhdyskunnissa pesiviin muihin lokkeihin nähden.

Haahkan ja lokkilintujen kannanmuutosarvioissa silmiinpistävää oli indeksien 95 % luotettavuusrajojen leveydet (kuvat 2, 3, 4, 5 ja 6; malleissa mukana kaikki mahdolliset parametrit). Ilmiötä voidaan selittää samoin perustein kuin edellä käsiteltyjen yhteensopivuustestien tuloksia. Esimerkkeinä luotettavuusvälien kapeudesta erottuvat kalalokki eteläisillä merialueilla, selkälokki muualla kuin eteläisellä Pohjanlahdella, harmaalokki kaikilla merialueilla sekä merilokki eteläisillä merialueilla. Harmaalokin tulokset selittynevät aineiston verrattain suurella koolla, ja merilokilla mallin ja aineiston hyvällä yhteensopivuudella (havaintojen virhevaihtelun pienuus). Runsas haahka-aineisto painottuu eteläisille merialueille, joten siellä myös indeksien luotettavuusrajat olivat suhteellisen kapeat.

Merialuekovariaatilla oli merkitsevä vaikutus sekä haahkan että lokkilintujen kannanmuutoksiin (taulukko 1). Kovariaatin vaikutukset ja merialueiden sisällä tapahtuneet trendimuutokset muodostuivat tilastollisesti merkitseviksi (P < 0.05) lokkilinnuilla vain neljästä kuuteen ja haahkalla ainoastaan kolmena vuotena. Kuviin 7 ja 8 on piirretty askeltavan mallin (vrt. taulukko 1) mukaiset muutosindeksit. Käyrien taitekohdat osoittavat ne vuodet, joina tilastollisesti merkitseviä muutoksia havaittiin. Tilastollinen merkitsevyys muutosvuosien kohdalla antaa syyn olettaa, että ainakin noina vuosina populaatioissa tapahtui todellisia käänteitä suuntaan taikka toiseen. Näitä muutoksia ja niiden mahdollisia syitä pohditaan seuraavassa lajeittaisen tarkastelun yhteydessä.

Haahka Somateria mollissima

Haahkakantojen tila rannikoillamme vuonna 2001 ei olennaisesti muuttunut edellisvuotisesta (ks. Tiainen ym. 2001). Kantojen erisuuntaisesta kehityksestä Suomenlahdella ja läntisillä merialueilla on tehty selkoa vuoden 1997 seurantaraportissa (Hario 1998). Tuolloin kannat olivat laskussa Suomenlahdella, mutta vielä nousussa läntisillä merialueilla. Vuoden 1997 jälkeen (kuvat 2 ja 7) myös Lounaissaariston kanta on kääntynyt laskuun. Lukumäärät ovat pienentyneet lähes kaikilla sikäläisillä näytealueilla ja kaikkialla suunnilleen samassa suhteessa, keskimäärin 8–16 % vuodessa (= näytealueiden vaihteluväli). Pesivien naaraiden ”normaali” vuosikuolevuus on Söderskärin tutkimuksissa ollut 15 % (Hario & Selin, julkaisematon), ja mikäli se on samansuuruinen lounaisilla merialueilla, saattaa kannanlasku olla pääosin seurausta liian pieneksi käyneestä lentopoikastuotosta, joka ei riitä täysin korvaamaan aikuiskuolevuutta. Poikaskuolevuudet ovatkin olleet varsin korkeita Saaristomerellä pitkin 1990-luvun loppupuoliskoa, mutta mitään yksityiskohtaisempia laskelmia ei ole tehty.

Myös Pohjanlahden eteläisessä puoliskossa Selkämerellä ja Merenkurkussa haahkakannat ovat pienentyneet vuoden 1997 tilanteesta. Kaskisten–Närpiön ja Kristiinankaupungin saaristoissa haahka on vielä erittäin runsas ja peräti toiseksi runsain saaristolintu kalalokin jälkeen (Byholm 2001). Siitä pohjoiseen haahka vähenee tuntuvasti ja käytännössä loppuu Kokkolan saariston jälkeen. Huonoja lentopoikastuottoja vuosina 1996– 2000 on raportoitu Pohjanlahden puolelta mm. Valassaarilta, Norrskäriltä ja Rönnskäriltä (Hägg ym. 2000). Kokonaiskanta on kääntynyt selvään laskuun Lounaissaariston tapaan, mikä varmaan myös osittain selittyy huonolla lentopoikastuotolla. Suomenlahdella liian pieneksi käynyt rekryytti on tuttu ilmiö jo 1980-luvun puolivälistä (Hario 1998).

Kuitenkin myös haahkan talvikuolevuus eteläisellä Itämerellä ja Pohjanmerellä on huolestuttavassa nousussa. Tanskan lentolaskennoissa todettiin talvella 1999/ 2000 haahkoja puolet vähemmän kuin 1990-luvun alun tilanteessa, jolloin koko maan kattava lentolaskenta viimeksi tehtiin (Pihl ym. 2001). Isoja kuolevuuksia on todettu Hollannin ja Saksan Vattimerellä (yhteensä 31 000 haahkaa ”nääntyi” talvella 1999–2000) ja Tanskan vesillä (yli 4 000 haahkaa kuoli lintukoleraan vuonna 1996; Christensen ym. 1997). Lukumääräpudotus Tanskan talviparvissa on kuitenkin niin suuri (400 000 yks. vajaassa kymmenessä vuodessa), ettei se voi selittyä pelkästään viime vuosina todetuilla kuolevuustapauksilla. Ilmeisesti pohjoiset tuotantoalueet (Suomi ja Ruotsi) ovat jo pitempään poteneet alentunutta lentopoikastuottoa. Metsästäjien saalismäärät Tanskassa ovat pienentyneet puoleen kymmenen vuoden takaisista.

Haahkakantojen lasku on meilläkin kiistaton tosiasia. Se ei ole alunperin seurausta koiraiden kevätmetsästyksestä, vaikka kevätmetsästys onkin vääjäämättä pääomaverotusta (Hario ym. 2002). Kevätmetsästyksen perusteluja nykyisessä kannan laskuvaiheessa ollaan tarkistamassa, eikä syyttä. Valtaisat, kymmenien tuhansien untuvikkojen joukkokuolemat muutamassa päivässä ja naaraiden huono ravitsemus sekä alentunut terveydentila (Hollmén ym. 2000, 2001) ovat ilmiöitä, jotka liittyvät suomalaisten pesimäluotojen haahkakatoon. Tutkimuksellisesti on osoitettu, ettei tämä kato selity minkkien läsnäololla (Nordström ym. 2002), eikä toivottoman huono poikastuotto selity lokkien saalistuksella (Hario & Selin 1991). Syyt ovat paljon monitahoisemmat ja niiden selvittäminen edellyttää laajapohjaista tutkimusyhteistyötä, jossa saaristolintuseurannat ovat vain yksi, mutta tärkeä lenkki.

Naurulokki Larus ridibundus

Mahdollisimman vakioituna ja ulkosaaristoon painottuvana saaristolintuseuranta ei tavoita kovinkaan hyvin naurulokin kannanmuutoksia. Laji vaihtaa oikukkaasti pesimäpaikkaa siten, että kokonainen yhdyskunta voi kerralla siirtyä muualle ja epämääräisen ajan kuluttua taas palata. Lisäksi Suomenlahden ja Saaristomeren etupäässä jyrkkärantaiset ja korkeat kallioluodot ja suojattomat ulappavedet eivät kovin hyvin sovellu naurulokin pesimiseen (Bergman 1953, Kilpi 1984). TRIM-ohjelmaan pohjautuva tarkastelu onkin tässä jätetty pois ja esiintymistä kuvataan seuraavassa lyhyesti sanallisesti.

Suomenlahdella naurulokkeja on enemmälti vain pääkaupunkiseudun näytealueilla. Helsingin 162 seurantaluodolla pesi vuonna 1986 2 403 naurulokkiparia, mistä kanta välillä heilahteli 2 000 parin vaiheilla 1990-luvun puolivälissä noustakseen taas 2 687 pariin vuonna 2001. Espoon 116 luodon noin tuhannen parin kanta (1984) käyttäytyi samalla tavoin: pudotus 800 pariin 1994, kunnes nousua 1 576 pariin vuonna 2001. Sipoon saaristoissa on lisäksi 70 paria. Uusiakin yhdyskuntia syntyy: Strömsön näytealueen ensimmäiset pesinnät todettiin vuonna 2000 (41 paria). Tämän aineiston perusteella naurulokki ei ole enää pääkaupunkiseudun saaristossa vähentynyt sitten romahduksensa, jossa 1960-luvun 6 000 parin kanta hupeni 1980-luvun alkupuolen 2 000 pariin (Ekotutkimus 1985). Mannerrannoilla väheneminen saattaa silti jatkua; esim. Vanhankaupunginlahden kanta hiipui pois vuonna 1994 (Mikkola-Roos & Yrjölä 2000).

Lounaissaariston näytealueilla naurulokki on satunnaisempi. Trollön kanta on kasvanut vuosien 1986–1996 muutamasta parista vuoden 2001 30 pariin, joskaan välivuosilta ei ole tietoja. Gullkronassa oli vuonna 1987 160 paria, mutta sen jälkeen oikukkaasti 0–30 paria eri vuosina. Yh- dyskuntien täydellisiä katoamisia on todettu Seilissä ja Velkualla (200–300 yks. 1980-luvulla, sittemmin ei yhtään).

Pohjanlahden rannikolla naurulokki oli vielä 1980-luvulla runsain lokkilintu (Väisänen ym. 1998), mutta on nykyään ainakin Selkämeren seuranta-alueilla selvästi kalalokkia niukempi (Mäntylä ym. 1993, Miettinen 1996, Byholm 2001) ja Merenkurkussa myös lapintiiraa vähälukuisempi (Pahtamaa 1999). Silti kaikilla saaristolintuseurannan pohjanlahtelaisilla näytealueilla naurulokki on juuri parina kolmena viime vuonna osoittanut runsastumisen merkkejä tai vähintään pysynyt entisissä lukemissaan. Rannikoiden kokonaissuuntaus näyttää saaristolintulaskennan nykytuloksissa itse asiassa nousevalta. Lähivuosina lajiin kannattaisi kiinnittää tarkempaakin huomiota ja inventoida uudestaan kaikki vanhat kohteet, joilta laji joskus katosi.

Kalalokki Larus canus

Kalalokin kantojen kehitystä rannikoillamme ei ole käsitelty sitten Muuttuva saaristolinnusto –teoksen (Hildén & Hario 1993). Kalalokki on aina ollut rannikoittemme yleisimpiä lintuja. Kannat kasvoivat ripeästi 1920–30-luvuilla, taantuivat sotavuosina 1940-luvulla ja lähtivät uuteen voimakkaaseen nousuun 1950-luvulla. Nousu taittui Suomenlahdella jo 1970-luvun lopulla samaan aikaan kuin harmaalokkikantojen rynnistys oli kiivaimmillaan. Lounaissaaristossa ja Perämerellä kasvu sitä vastoin on jatkunut näihin päiviin (kuvat 3 ja 8). Muuttuva saaristolinnusto -kirjan kannanarvio koko rannikolta oli 42 000 paria. Siitä kokonaiskanta on kasvanut enää kymmenisen prosenttia ollen nyt arviolta 46 000 paria. Kalalokki häviää runsaudessa Suomenlahdella harmaalokille ja Perämerellä naurulokille, mutta on Lounaissaaristossa ilmeisesti runsain lokki.

Harmaalokin runsastuminen on ainakin Suomenlahdella heikentänyt kalalokin kantoja. Kalalokki on menettänyt joissakin yhdyskunnissa kaikki poikasensa saalistaville harmaalokeille (Hario & Rudbäck 1996). Söderskärillä harmaalokit nielevät kalalokin munia kokonaisina, mutta pää- osin saalistus kohdistuu poikasiin. Vain viitisen prosenttia harmaalokeista aktiivisesti saalistaa kalalokin poikasia, mutta näiden spesialistien pesiltä on saattanut löytyä 35–40 % ympäristön kalalokin poikasten renkaista. Tämä edustaa saalistuspaineena vähimmäismäärää, koska renkaita on hukkaantunut oksennuspallojen mukana mereen ja muuallekin tavoittamattomiin (ks. Hario & Rudbäck 1996). Useamman vuoden jatkuneet poikaskadot panevat kalalokkiyhdyskunnat siirtyilemään rauhallisemmille paikoille (Kilpi 1995), kun taas selkälokit pitäytyvät samoilla sijoilla katkeraan loppuun asti.

Selkälokki Larus fuscus

Vuonna 1997 Suomenlahden selkälokkien 1960-luvulla alkanut kannanlasku jatkui vakaasti (Hario 1998). Aivan viime vuosina useimpien näytealueiden kannanlasku näyttää pysähtyneen, joskaan ei vielä kääntyneen nousuun (kuvat 4 ja 8). Tyypillisesti näiden alueiden selkälokkikanta on enää muutama pari tai korkeintaan parikymmentä paria (Aspskär, Långören, Söder- skär, Rönnskär, Tvärminne, Strömsö). Sitä vastoin suurimpien yhdyskuntien alueilla (Itäisen Suomenlahden kansallispuisto, Helsingin edusta) sattui vuonna 2000 tilapäinen pikku nousu, mikä erottuu Suomenlahden käyrässä, joskaan ei tilastollisesti merkitsevänä (taulukko 1, kuva 8).

Lounaissaariston ja Pohjanlahden kannanlaskut taittuivat 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Lounaissaaristossa kannankehitys jäi poukkoilemaan keskimäärin sille tasolle, missä taite tapahtui, mutta Pohjanlahden käyrässä on havaittavissa selvää nousua (taulukko 1, kuva 8). Eteläisen Pohjanlahden käyrässä näkyvä terävä ”piikki” 1990-luvun lopulla johtuu pohjoisen Merenkurkun ja Vaasan saariston tuolloisesta yllättävän jyrkästä kannannoususta (Pahtamaa 1995, 1999). Sikäläisten kantojen kehitys on ollut merialueista selvimmin kasvava. Rannikoittemme kokonaiskanta on suunnilleen vuoden 1997 tasolla eli 3 700 parissa.

Selkälokki on uusitussa uhanalaisuusluokittelussa (Rassi 2000) ”vaarantunut” oltuaan aikaisemmin ”silmälläpidettävä, taantunut”. Kategorian muutos ei tarkoita uhanalaisuusasteen nousua, vaan juontuu terminologian muutoksista. Silmälläpidettävät lajit eivät nykyluokittelussa ole enää uhanalaisia, mutta ”vaarantunut” -luokka säilyttää selkälokin uhanalaisten lajien joukossa (ks. Rassi 2000). Uhanalaisuuden kriteerinä on selkälokilla ”populaation pieneneminen”. Sisämaan selkälokkikannan on epäilty hieman kasvaneen, mutta rannikkokantaamme ei voi vielä pitää kasvavana. Myös Pohjois-Norjan rannikolla nimirodun selkälokki jatkaa vähenemistään. Tämänhetkinen Norjan kannanarvio on noin 1 000 paria oltuaan 3 500 paria vielä 1980-luvun puolivälissä (Lorentsen 1999; T. Anker-Nilssen, kirj. ilm.).

Perusteellisesti inventoidulla Suupohjan rannikolla (Kaskinen–Närpiö, Kristiinankaupunki) selkälokki ei näytä menestyneen 1990-luvun loppupuoliskolla kovinkaan hyvin; kokonaiskanta on enää runsaat 200 paria (Byholm 1996, 2001). Useimmat parit pesivät sekakolonioissa muiden lokkien kanssa, ja harmaalokkeja on tätä nykyä maakunnan rannikolla 3–4 kertaa enemmän kuin selkälokkeja. Poikastuotanto on tarkimmin seuratulla Kristiinan Siipyyn alueella hiipunut lähes nollille – tuttu kuvio muuallakin alamäen jyrkentyessä.

Myös Kokkolan saaristossa selkälokki on taantunut samanaikaisesti kuin harmaalokki on runsastunut (Hannila ym. 2000). Kokkolan edustan 12 seurantayhdyskunnassa harmaalokkien määrä ylitti selkälokkien määrän pysyvästi vuonna 1992, ja harmaalokkikanta kasvaa edelleenkin n. 10 %:n vuosivauhtia. Selkälokit sitä vastoin taantuivat 1990-luvulla 350 parista 240 pariin (H. Hongell, julkaisematon).

Läheisessä Luodon saaristossa ja Pietarsaaressa selkälokkikannat kasvoivat tuntuvasti 1990-luvun alkupuoliskolla. Hannila ym. (2000) otaksuvat, että kyse on selkälokin aikuiskannan siirtymisestä harmaalokin kansoittamilta kokkolalaisilta pesimäpaikoilta lievemmän harmaalokkipaineen alaisille pesimäluodoille Pietarsaaren seudulla. Wistbacka (1999, 2000) pitää kuitenkin todennäköisempänä syynä ensipesijöiden levittäytymistä Oravaisten ja Kokkolan–Kälviän hyviltä tuotantoalueilta Pietarsaaren luodoille 1980-luvun lopulla, jolloin luodoista menestyksekkäin (Paradiset) lisäksi sattumoisin vapautui naurulokeista. Sittemmin tämän Pietarsaaren suurimman yhdyskunnan parimäärä on yhä noussut, mikä ei kuitenkaan ole riittänyt kääntämään Perämeren hitaasti laskevaa yleissuuntausta, kun muut yhdyskunnat ovat joko pienentyneet (Kokkola) tai enintään pysyneet entisellään (Luoto, Simo–Tornio).

Perämeren pohjukassa selkälokin väheneminen alkoi jo 1960-luvulla ennen harmaalokin tuloa, joten lajin taantumista ei voi selittää pelkästään harmaalokkikytkennällä (Rauhala 1995, 1999). Kirjoittajista MH kävi kesällä 1995 mittaamassa selkälokin poikasten kasvua ja menestymistä Kokkolan Tankarin yhdyskunnissa ja totesi merkitsevästi pienemmän tautikuolevuuden kokkolalaisissa alle kahden viikon ikäisissä poikasissa verrattuna Suomenlahden poikasiin. Tämä ilmeni parempana kasvuna ja parempana säilyvyytenä pesällä (kuva 9). Harmaalokin saalistusta tosin oli tuolloin havaittavissa jo Kokkolassakin, ja mahdollisesti se alkoi yleistyä varttuneempien poikasten keskuudessa. Pienpoikasilta näyttivät puuttuvan ne tautitilat, jotka Suomenlahdella korreloivat maksan PCB-kuormituksen kanssa (Hario & Rudbäck 1996, Hario ym. 2000).

Kokkolan–Pietarsaaren seudulla selkälokit käyttävät ravinnokseen paljon turkistarhojen minkinrehua (Tikkanen ym. 1998, Wistbacka 2000), mitä ne Perämeren pohjukassa eivät tee, vaan syövät siellä kalaa (Rauhala 1995) kuten Suomenlahdella. Saattaa olla, että poikastuotannon paremmuus Kokkolan–Pietarsaaren yhdyskunnissa verrattuna Perämeren pohjukkaan ja Suomenlahteen selittyy pesimäaikaisen ravinnon pienemmällä ympäristömyrkkykuormituksella. Silti selkälokin varsinaiseksi kohtalonkysymykseksi Suomenlahdella on koitunut harmaalokin saalistus, koska harmaalokit vievät juuri ne poikaset, jotka säästyvät tautikuolemilta eli selkälokin poikasten laadullisen parhaimmiston (Hario 1994). Suomenlahdella kuolee elinsairauksiin kaksi kolmasosaa selkälokin poikasista yhden kolmasosan jäädessä harmaalokin saaliiksi. Sitä vastoin Kokkolan–Pietarsaaren saaristossa samalla saalistuspaineella säästyy hyvässä lykyssä kaksi kolmasosaa tai ainakin puolet poikasista, elleivät tautikuolemat yleisty. Tällainen tuotanto voi olla jopa suurempi kuin mitä tarvitaan kannan vakauteen.

Kiintoisa yhtymäkohta ornitologiseen tutkimushistoriaan on, että ensimmäisessä kokonaisarviossa maamme saaristolinnustosta 1930-luvun lopulla Bergman (1948) arvioi juuri Tankarin ympäristön selkälokkikannan Pohjanlahden tiheimmäksi, 2.5 paria/luoto. Vastaava lukema Pietarsaaren saaristosta oli tuolloin vain 0.05 paria/luoto! Valitettavasti Bergman ei anna tietoa varsinaisten yhdyskuntien koosta, vaan suhteuttaa selvityksessään yhdyskuntien yhteenlasketun parimäärän merikortilta laskemiensa luotojen lukumäärään.

Harmaalokki Larus argentatus

Rannikon harmaalokkikanta on hitaasti taantunut ja on nykyisin viitisen prosenttia pienempi kuin vuonna 1986 (kuva 5). Kokonaisarvio on nyt noin 24 000 paria. Lounaissaaristossa kanta on laskenut alle puoleen, mutta Pohjanlahdella noussut yli kaksinkertaiseksi. Suomenlahden kanta on yhä noin 20 % pienempi kuin vuonna 1986. Koko maan yhdistetyssä kantakäyrässä herättää huomiota vuoden 1993 notkahdus, joka erottuu selvänä myös kaikissa merialuekohtaisissa käyrissä (taulukko 1, kuvat 5 ja 8). Samanlainen notkahdus näkyy myös kalalokin ja merilokin käyrissä, mutta ei selkälokin käyrässä (kuva 8).

Kevät ja alkukesä 1993 olivat lämpimiä ja heikkotuulisia, eikä munapesiä ainakaan säiden johdosta liene tuhoutunut normaalia enempää. Edeltänyt talvi ei sekään ollut erityisen ankara. Lounaisella Itämerellä ja Tanskan Pohjanmeren puoleisella rannikolla jääpäivien lukumäärä ja jään suurin laajuus olivat keskimääräistä vähäisemmät (Anon. 1993). Ilmiön yhtenäisyys kaikkien kolmen lajin käyrästöissä on todella arvoituksellinen. Sen luulisi liittyvän talvehtimiseen, mutta lajien talvehtimis- ja muuttostrategioissakin on niin paljon eroja (ks. Kilpi & Saurola 1985), ettei yhtenäistä selittäjää tunnu löytyvän sieltäkään. Pesämäärien tilapäinen pieneneminen voi johtua myös pesimättömyyden yleistymisestä tai pienestä ensipesijöiden vuosiluokasta (rekryytistä) taikka näiden yhdistelmistä. Valitettavasti aineistoja näistä ilmiöistä ei ole kerätty. Vastaavasti vuoden 2001 nousu on yhtä lailla yhtenäinen kaikilla kolmella lajilla, eikä siihenkään ole tarjolla vakuuttavaa selitystä.

Merilokki Larus marinus

Harvalukuinen ja enimmäkseen yksittäispareina pesivä merilokki voidaan laskea helpommin ja luotettavammin kuin muut saariston lokit. Kokonaiskanta on pysynyt yllättävän samansuuruisena vuosina 1986–2001 (kuva 6). Kannanarvio koko rannikon osalta oli vuosikymmen sitten noin 2 800 paria (Hildén & Hario 1993), ja suunnilleen samoissa lukemissa ollaan nykyäänkin. Suomenlahdella ja Lounaissaaristossa pesii neljä viidesosaa rannikon merilokeista, ja kun nämä kannat ovat nykyään laskussa, ei Pohjanlahden kannanosan kasvu riitä viemään kokonaiskantaa ylöspäin.

Pitkään jatkunut kannanlasku Suomenlahdella ja nykyinen laskusuuntaus Lounaissaaristossa ovat hieman arvoituksellisia, sillä merilokilla ei luulisi nykyään olevan paljonkaan vihollisia. Saaristolaisväestö aikoinaan vainosi sitä leppymättömästi, ja kannannousu alkoikin vasta sotien jälkeen sitä mukaa kuin kalastajaväestö katosi ja saaristoasutus väheni. Sittemmin veneilyn yleistyminen ei ole merilokkia häirinnyt, sillä laji pesii varhain keväällä ja pitäytyy paikoilla, jotka eivät houkuttele veneilijöitä. Urbaani veneilijä ei edes huomaa merilokkia, ja yleinen ympäristöasennoituminenkin on muuttunut sallivampaan suuntaan.

Espoon kapeassa saaristossa on tilastoitu kalastajatilojen ja veneiden lukumääriä viime vuosisadan vaihteesta lähtien. Merikalastuksen huippuvuosina 1914– 1916 Espoon saaristossa oli kalastavia ruokakuntia 40–42 ja näillä 150–160 venettä. Tämän jälkeen verkko- ja nuottakalastus rupesi vähenemään ja kalastaja-asutus harveni nopeasti (Espoon kaupunginmuseon arkistot). Arhimo & Tammilehto (1936) löysivät tuolloin Espoosta kaksi yksittäistä merilokkia. Vuonna 1996 Espoon venekanta oli yli 6 000 huvivenettä ja kaupungin omistamien ulkoilusaarten kävijämäärä vesibussiliikenteessä 35 000 henkeä (Espoon liikuntavirasto). Tuossa väenpaljoudessa Espoon 116 inventoidulla lintuluodolla pesi jo 40 merilokkiparia (M. Luostarinen, kirj. ilm.). Espoossa on 165 saarta. Ammattikalastajia ei ole enää yhtään.

Toki muutkin, ja ehkäpä merkityksellisemmät seikat ovat edesauttaneet merilokkikannan kasvua, mutta oma keskeinen osansa on ollut vainon vähenemisellä. Suojelualueista laji ei ole juuri hyötynyt, sillä vain 10 % kannasta pesii nykyään suojelualueilla (Kilpi 1997). Nykyinen “omaehtoinen” kannanlasku on kiintoisa ilmiö ja osoittaa, ettei lokeistamme mahtavinkaan määrättömästi runsastu. Veneilyn kasvava virkistyspaine saattaa tietenkin olla kaventamassa saaristolintujen elintilaa (Luostarinen 1998), mutta tahattoman häirinnän osuutta merilokin nykyiseen kannanlaskuun Suomenlahdella ei ole selvitetty. Vaino silti jatkuu paikoitellen edelleenkin. Dragsfjärdin Gullkronan saaristossa isojen lokkien kannanlasku on nimenomaan sitkeiden (ja laittomien) hävityskampanjoiden tulosta (M. Rautkari, kirj. ilm.). Myös Turun Topinojan kaatopaikkapyynti on vaikuttamassa Saaristomeren keski- ja ulko-osien lokkikantojen kehitykseen (Nummelin ym. 1997).

Saaristolintuseurannan tavoitteista

Saaristolinnuston tutkimus ja systemaattiset lintulaskennat saaristoissamme ovat olleet käynnissä monilla alueilla jo runsaat puolensataa vuotta, ja kaikkein vanhimmat lukumääräselvitykset periytyvät 70– 80 vuoden takaa (ks. Hildén & Hario 1993). Niinpä kun valtakunnallinen linnustonseurantajärjestelmä 1980-luvun alussa luotiin, saaristolintulaskennat liittyivät siihen itseoikeutetusti. Nehän olivat käytännössä jo olemassa olevien paikallistutkimusten koordinointia ja siten suhteellisen helposti ylläpidettäviä.

Kuten muunkin linnustoseurannan, myös saaristolintuseurannan tavoitteisiin on alusta pitäen kuulunut aineiston keruu hallinnollisen päätöksenteon tarpeisiin (Hildén 1987). Saaristolintuaineistoja on tuoreimmillaan tarvittu kansainvälisesti ministeritasolla tehtyjen lajikohtaisten suojelu- ja hyödyntämissopimusten laadinnassa (CAFF:n haahka- ja kiislastrategiat, EU:n erilaiset suojeluohjelmat), yllättävien katastrofitilanteiden taustojen selvittämisessä (kuten Vattimeren ja Tanskan haahkakuolemissa ja kalastuksen sivusaaliskysymyksissä), erilaisten kansalais- ja suojelujärjestöjen hankkeissa ( BirdLife , Wetlands International ) sekä tieteellisissä yhteyksissä (työryhmät, symposiot, kong- ressit). Kansallisesti ne ovat esittäneet merkittävää osaa mm. metsästysjärjestelyissä (kuten kevätlinnustus), ympäristönseurannassa (esim. uhanalaisuusluokitus, IBA) ja ympäristökatastrofitilanteissa (öljytuhot, levämyrkyt).

Erilaisten kannanvaihteluiden syiden selvittämiseksi tarvitaan kohdennettuja tutkimuksia, mutta saaristolintuseuranta antaa kaikelle suunnittelulle vankan perustan. Yksittäisten tutkijoiden alueellisesti suppeat seurannat ovat nekin arvokkaita, mutta samojen aineistojen luovuttaminen kansallisen seurannan tarpeisiin ei mitenkään himmennä näiden tutkimusten arvoa, paremminkin päinvastoin. Teksteistä tulee kiinnostavampia, kun ne voi nivoa laajempiin yhteyksiin.

Saaristolintuseurantaa voidaan kehittää ja käyttää myös esimerkkitapauksena laajemmasta biodiversiteetin seurannasta ja biodiversiteettijärjestelmistä, joiden toteuttaminen kuuluu YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen kansallisiin tavoitteisiin. Suomessakin on laadittu kansallinen biologista monimuotoisuutta koskeva toimintaohjelma 1997– 2005. Sen toteuttamisesta on vastikään julkaistu ehdotus, jonka on muotoillut Tutkimus, seuranta ja tietojärjestelmät -asiantuntijaryhmä (Anon. 2001). Ehdotuksessa saaristolintuseurantaa on kaavailtu muiden seurantahankkeiden ohella osaksi valtakunnallista biodiversiteetin tilan seurantaa.

Suomalainen saaristolintuseuranta on edelleenkin ainoa merilintuseuranta Itämeren piirissä. Se toimii edelleenkin ilman rahoitusta ja pohjautuu lintuharrastajien, eritoten rengastajien vapaaehtoisuuteen. Tämä ”luonnonkirjan lukijoiden” valio- joukko on itsekin aktiivista kirjoittajakuntaa ja raporttien tekijöitä, kuten tämänkin katsauksen kirjallisuusluettelosta selviää. Tämä vääjäämättä vanhenevien toimijoiden joukko kaipaisi kuitenkin uutta rekryyttiä. Uutta rekryyttiä näyttää olevan nykyaikana vaikea saada, jos minkäänlaista rahallista korvausta ei ole luvassa. Lintuharrastuksen pinnallistumisellakin (bongarikultti) saattaa olla merkityksensä; pitkäjänteisyys ei ole muodissa. Harrastajahavaintojen saattamista systemaattisen lintuseurannan käyttöön tulisi kuitenkin kehittää, jotta aineistopohja laajenisi. Se edellyttää kuitenkin validiointitutkimusta ja menetelmien kehittelyä esimerkiksi havaintojen paikantamisen suhteen.

Suomen vanhinta linnustoseurantaa ei kuitenkaan pitäisi tyystin lakkauttaa vain siksi, ettei se muodollisesti vaikuta yhtä lailla vankalle resurssipohjalle rakennetulta kuin eräät muut seurannat. Tutkimuksen verkottuminen, kansainvälistymisen vaatimukset ja yhteinen huoli ilmastonmuutoksesta ja muista maailmanlaajuisista ongelmista nostavat suomalaisen merilintuseurannan ja -tutkimuksen arvoa vuosi vuodelta.

Kiitokset

Parhaat kiitokset jälleen saaristolintumiehille ja -naisille, joiden nimet on luetteloitu kuvassa 1. Käsikirjoitukseen paneutuivat ansiokkaasti Mia Rönkä ja Mikael Nordström.

Kiitämme myös Juhani Hannilaa, Harri Hongellia ja Hannu Tikkasta, jotka mahdollistivat MH:n käynnin Tankarin ympäristön selkälokkiparatiisissa kesällä 1995.

Kirjallisuus

  • Anon. 1993: Is- og besejlingsforholdene i de danske farvande i vinteren 1992–93. – Søfartsstyrelsen, Istjensten. 22 s.
  • Anon. 2001: Ehdotus biodiversiteetin tilan valtakunnallisen seurannan järjestämisestä. Tutkimus, seuranta ja tietojärjestelmät –asiantuntijaryhmän mietintö. – Suomen Ympäristö 532. 76 s.
  • Arhimo, A. A. & Tammilehto, R. P. 1936: Espoon ja Kirkkonummen saaristojen linnustosta. – Ornis Fennica 13: 124–134.
  • Bergman, G. 1948: Om antalet skärgårdsfåglar vid våra kuster. – Skärgårdsboken, ss. 460–470. Nordenskiöld-samfundet i Finland.
  • Bergman 1953: Über die Auswirkung einer mangelhaften Anpassung der Lachmöwe, Larus ridibundus, zur Meeresmilieu. – Ornis Fennica 30: 77–80.
  • Byholm, P. 1996: Kristiinankaupungin saaristolinnusto 1995. – Hippiäinen 26 (3): 4–22.
  • Byholm, P. 2001: Suupohjan saaristolintukannat. – Hippiäinen 31 (1): 4–9.
  • Christensen, T. K., Bregnballe, T., Andersen, T. H. & Dietz, H. H. 1997: Outbreak of Pasteurellosis among wintering and breed- ing common eiders Somateria mollissima in Denmark. – Wildl. Biol. 3: 125–128.
  • Ekotutkimus ay 1985: Keskisen Suomenlahden linnusto. – Pääkaupunkiseudun julkaisu- sarja B 1985 (1): 1–61.
  • Ekotutkimus ay 1989: Helsingin saariston linnusto, yleisosa. – Helsingin kaupungin ympäristönsuojelulautakunta julkaisu 8/1989.
  • Hannila, J., Hongell, H. & Tikkanen, H. 2000: Keski-Pohjanmaan merenrantalinnusto. – Ornis Botnica 18: 13–48.
  • Hario, M. 1984: Reproductive performance of the nominate Lesser Black-backed Gull under the pressure of Herring Gull predation. – Ornis Fennica 71: 1–10.
  • Hario, M. 1998: Neljän saaristolintulajin viimeaikainen kannankehitys Suomessa (Summary: Recent trends and research results for four archipelago bird species – Common Eider, Velvet Scoter, Herring Gull and Lesser Black-backed Gull). – Linnut-vuosikirja 1997: 12–24.
  • Hario, M. & Selin, K. 1991: Mihin haahkanpoikaset katoavat? (Summary: Where have all the eider ducklings gone?) – Suomen Riista 37: 35–43.
  • Hario, M. & Rudbäck, E. 1996: High frequency of chick diseases in nominate Lesser Black-backed Gulls Larus f. fuscus from the Gulf of Finland. – Ornis Fennica 73: 69–77.
  • Hario, M. & Rudbäck, E. 1999: Dying in the midst of plenty – the third-chick fate in nominate Lesser Black-backed Gulls Larus f. fuscus. – Ornis Fennica 76: 71–77.
  • Hario, M., Himberg, K., Hollmén, T. & Rudbäck, E. 2000: Polychlorinated biphenyls in diseased lesser black-backed gull (Larus fuscus fuscus) chicks from the Gulf of Finland. – Environmental Pollution 107: 53–60.
  • Hario, M., Hollmén, T., Morelli, T. L. & Scribner, K. T. 2002: Effects of mate removal on the fecundity of common eider Somateria mollissima females. – Wildl. Biol. 8 (painossa/in press).
  • Hauru, J. 1998: Valassaarten pesivä linnusto 1998. – Ostrobothnia Australis 1998 (moniste/mimeo).
  • Helle, E., Helle, P. & Väisänen, R. A. 1988: Population trends among archipelago birds in the Krunnit sanctuary, northern Gulf of Bothnia, in 1939-85. – Ornis Fennica 65: 1–12.
  • Hildén, O. 1987: Saaristolinnuston seurantatutkimus päässyt hyvään alkuun (Summary: A new seabird monitoring scheme in Finland). – Lintumies 22 : 62–67.
  • Hildén, O. 1991: Valsörarnas häckfåglar år 1990. – OA-Natur 8: 15–27.
  • Hildén, O. & Hario, M. 1993: Muuttuva saaristolinnusto. – Omakustanne. Forssa. 317 s.
  • Hokkanen, T. & Hokkanen, M. 1993: Ruokin ja selkälokin vuoden 1993 pesintä ja pitkäaikainen kannankehitys Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. – Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A, No 17: 1–36.
  • Hollmén, T., Franson, J. C., Docherty, D. E., Kilpi, M., Hario, M., Creekmore, L. H. & Petersen, M. R. 2000: Infectious bursal disease virus antibodies in Eider Ducks and Herring Gulls. – Condor 102: 688–691.
  • Hollmén, T., Franson, J. C., Hario, M., Sankari, S., Kilpi, M. & Lindström, K. 2001: Use of serum biochemistry to evaluate nutritional status and health of incubating common eiders (Somateria mollissima) in Finland. – Physiological and Biochemical Zoology 74 (3): 333–342.
  • Hägg, J. & Kalliokoski, S. 1996: Valassaarten pesimälinnusto 1996. – Ostrobothnia Australis 1996 (moniste/mimeo).
  • Hägg, J., Hilditch, K. & Pesola, A. 2000: Valassaarten pesimälinnusto 2000. – Ostrobothnia Australis 2000 (moniste/mimeo).
  • Kilpi, M. 1984: Temporary colonization of a small island by Larus ridibundus, and its immediate effect. – Ornis Fennica 61: 125–126.
  • Kilpi, M. 1995: Breeding success, predation and local dynamics of colonial Common Gulls Larus canus. – Ann. Zool. Fennici 32: 175–182.
  • Kilpi, M. 1997: Saaristolinnuston suojelun nykytila Suomen rannikolla (Summary: Conservation of archipelago birds along the Finnish coast: a status report). – Teoksessa/In: Kilpi, M. & Asanti, T. (toim./ed.), Saaristolinnuston suojelun nykytila Suomen rannikolla. Suomen Ympäristö 103. 37 s.
  • Kilpi, M. & Saurola, P. 1985: Movements and survival areas of Finnish common gulls Larus canus. – Ann. Zool. Fennici 22: 157–168.
  • Koistinen, J. & Palmgren, J. 1976: Skärgårdsfågelfaunan i Ekenäs lk 1975. – Ekenäs Skärgårdsplan, inventeringrapport, A-konsult.
  • Koskimies, P. & Väisänen, R. A. 1988: Linnustonseurannan havainnointiohjeet. – Helsingin yliopiston eläinmuseo, Helsinki. 144 s.
  • Lorentsen, S.-H. 1999: Det nasjonale overvåkningsprogrammet for sjøfugl. Resultater fra hekkesesongen 1999. – NINA Oppdragsmelding 626. 28 s.
  • Luostarinen, M. 1998: Meidän poikamme merillä. – Linnut 33 (1): 26–31.
  • Luostarinen, M. 1999: Zoo keepers participate in local sea bird inventory. – Helsinki Zoo, Annual Report 1998: 30–33.
  • Luostarinen, M. 2001: Linnustoselvityksiä Espoon, Helsingin ja Sipoon merialueilla kesinä 2000 ja 2001. – Tringa 28: 130–139.
  • Miettinen, M. 1996: Saaristomeren kansallispuiston eteläosan ja eteläisen Selkämeren pesimälinnusto 1993. – Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A, No. 59: 1–42.
  • Miettinen, M. 1997: Dragsfjärdin Vänön ja Korppoon Brunskärin-Aspön seuranta-alueiden pesimälinnusto 1997. – Inventointiraportti, Metsähallitus. 20 s.
  • Miettinen, M., Stjernberg, T. & Högmander, J. 1997: Saaristomeren kansallispuiston ja sen yhteistoiminta-alueen pesimälinnusto 1970- ja 1990-lukujen alussa. – Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A, No. 68. 104 s.
  • Mikkola-Roos, M. & Yrjölä, R. 2000: Helsingin Vanhankaupunginlahden pesimälinnusto on muuttunut rajusti (Summary: The major changes in breeding bird populations of Vanhankaupunginlahti Bay). – Linnut-vuosikirja 1999: 106–115.
  • Mäntylä, K., Helppi, K., Lilja, I., Nuotio, K., Saiha, M., Sarlund, T. & Sundelin, R. 1993: Satakunnan ulkosaariston linnusto 1988 (Summary: Avifauna of outer skerries off Satakunta, Gulf of Bothnia). – Satakunnan Linnut 21: 36–68.
  • Nordström, M., Högmander, J., Nummelin, J., Laine, J., Laanetu, N. & Korpimäki, E. 2002: Variable responses of waterfowl breeding populations to long-term removal of introduced American mink. – Ecography (painossa/in press).
  • von Numers, M. 1995: Distribution, numbers and ecological gradients of birds breeding on small islands in the Archipelago Sea, SW Finland. – Acta Zool. Fennica 197. 127 s.
  • Nummelin, J., Laine, J. & Jokinen, M. 1997: Harmaalokin kaatopaikkapyynti ja sen vaikutus lajin kannan kehitykseen. – Ympäristö ja Terveys 28 (5): 46–49.
  • Pahtamaa, T. 1995: Selkälokki menestyy Merenkurkussa. – Siipipeili 15: 28–31.
  • Pahtamaa, T. 1999: Pohjoisen Merenkurkun saaristolinnusto. – Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 97. 91 s.
  • Pannekoek, J. and van Strien, A. 2001: Trim 3 manual (Trends and indices for monitoring data). – Research paper no. 0102. 2001. Voorburg, Netherlands, Statistics Netherlands.
  • Pihl, S., Petersen, I. K., Hounisen, J. P. & Laubek, B. 2001: Landsdækkende optælling af vandfugle, vinteren 1999/2000. – Danmarks Miljøundersøgelser. Faglig rapport fra DMU, nr. 356. 46 s.
  • Rassi, P. 2000: Lintujemme uusi uhanalaisuustarkastelu (Summary: The new list of threatened species in Finland). – Linnut 35 (2): 6–13.
  • Rauhala, P. 1994: Kemin-Tornion seudun linnusto 2. – Omakustanne. Raahe. 280 s.
  • Ra uhala, P. 1999: Perämeren kansallispuiston linnusto vuosina 1959–1999. – Sirri 24: 32–35.
  • Rusanen, P. 1994: Tammisaaren saariston linnustoselvitys 1994. – Tammisaaren kaupunki. Moniste (mimeo). 26 s.
  • Rusanen, P. 2000: Kirkkonummen saariston Natura-alueen pesimälinnusto 1997. – Käsikirjoitus. Uudenmaan ympäristökeskus.
  • Rusanen, P. 1998: Tammisaaren saariston linnustoseuranta 1998. – Käsikirjoitus. Tammisaaren kaupunki.
  • Saari, L. 1999: Haahkan kannankehitys sisäsaaristossa. – Metsästäjä 6/1999: 32–33.
  • Stjernberg, T. 1986: Saaristolinnusto. – Teoksessa/In: Lindgren, L. & Stjernberg, T. (toim./ed.), Saaristomeren kansallispuisto, s. 58–82. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva
  • Tiainen, J., Hario, M. & Rintala, J. 2001: Merisorsakantojen viimeaikainen kehitys ja seurantamenetelmien vertailu (Summary: Monitoring sea ducks in Finnish Baltic archipelagoes: comparison of two census methods and recent trends). – Linnut- vuosikirja 2000: 149–158.
  • Tikkanen, H., Hannila, J. & Hongell, H. 1998: Dyykkarin ja frakkipukuisen kalastajan yhteiselo Kokkolan saaristossa. – Ornis Botnica 16: 25–41.
  • Waren, T. 2000: Rönnskärin saariston linnusto 1999 ja saaristolintukantojen muutokset vuosina 1957–99. – Käsikirjoitus. Metsähallitus.
  • Wistbacka, R. 1999: Silltruten i Jakobstad och Larsmo 1990-1997. – OA-Natur 12: 31– 45.
  • Wistbacka, R. 2000: Selkälokin esiintyminen Pietarsaaressa ja Luodossa 1990–1997. – Ornis Botnica 18: 5–12.
  • Väisänen, R. A., Lammi, E. & Koskimies, P. 1998: Muuttuva pesimälinnusto. – Otava, Keuruu. 567 s.