Siirry pääsisältöön. Siirry hakuun.

Yleisten talvilintujen kannanmuutokset 27 talvena Suomen eri osissa

Risto A. Väisänen 2003. Linnut-vuosikirja 2002: 41–62.

Artikkelin sisältö

Suomen talvilinnusto on muuttunut erityisen voimakkaasti talvesta 1989/90 lähtien. Tulos on saatu seuranta-aineistostamme, joka on ajallisen kattavuutensa, suuruutensa ja hyvän laatunsa vuoksi omassa luokassaan Euroopan talvilintulaskentojen joukossa. Tuhannet lintuharrastajat ovat tehneet talvina 1956/57–2001/02 3550 reitillä kaikkiaan 48 000 laskentaa. Laskentojen yhteispituus on 504 000 kilometriä, ja reittien varrelta on kirjattu 19 miljoonaa lintua.

Luonnontieteellisen keskusmuseon Eläinmuseo järjestää talvilintulaskennat yhteistyössä lintutieteellisten paikallisyhdistysten kanssa. Laskennassa kaikki havaitut linnut kirjataan vakioreitiltä, jonka yksi tai useampi lintuharrastaja laskee. Retki kestää yhden talvipäivän valoisan ajan. Reitin keskipituus on ollut 10 km, mutta lyhemmätkin reitit tuottavat hyviä tuloksia. Laskenta tehdään samalla tavoin vuodesta toiseen syys-, keski- ja kevättalvella (Hildén ym. 1988a).

Talvilintulaskentojen keskeisiin tavoitteisiin kuuluu lajien kannanmuutosten seuranta. Sadan lajin muutoksia valotettiin viisivuotisjaksoittain koko maan yhdistetystä aineistosta (Väisänen & Solonen 1997). Noin puolet runsaimmista talvilinnuistamme todettiin runsastuneiksi ja kolmasosa taantuneiksi – sangen harvojen lajien kanta oli pysynyt ennallaan. Kehitykseen olivat vaikuttaneet erityisesti ihmisen aiheuttamat ympäristömuutokset lintujen talvisessa ravinnonsaannissa, elinpaikkojen määrissä, suojelussa ja metsästyksessä. Tulokset tarkentuivat, kun 14 yleisen lajin kehitystä verrattiin alueittain talvesta toiseen (Väisänen 2000). Useiden lajien kannat olivat muuttuneet erilailla Etelä-Suomessa, Väli-Suomessa ja Lapissa. Alueelliset erot näyttivät johtuvan erityisesti maamme asutuksessa ja elinkeinorakenteessa viime vuosikymmeninä tapahtuneista muutoksista, jotka ovat vaikuttaneet lintujen talviravinnon saatavuuteen.

Em. raporteissa esitetään perustiedot talvilintulaskentojen historiasta ja aineiston laajuudesta. Tämän kirjoituksen alussa niitä täydennetään kertomalla, miten laskennat jakautuvat laskentakausien sisällä ja ketkä ovat keränneet pisimmät havaintosarjat.

Raportin pääsisällön muodostaa 33 yleisen, kautta Suomen levinneen maalintulajiin talvilintulaskenta-aineiston analyysi. Tavoitteena on selvittää, mitä laskennat kertovat kunkin lajin talvikuolevuuden ja havaittavuuden muutoksista talven aikana, miten lajin runsaus on muuttunut pitkällä aikavälillä eri osissa Suomea ja mitkä ovat kannanmuutosten todennäköiset syyt. 33 lajista on isot diagrammit, jotka kuvaavat tiheyden pitkäaikaisvaihtelua talven aikana kuudessa osassa maatamme. Vertailuun tarvittiin syys-, talvi- ja kevätlaskennan tulokset, joten mukaan otettiin vain talvien 1975/76–2001/02 aineisto – talvilaskentahan alkoi vuodenvaihteessa 1956/57, kevätlaskentaan ryhdyttiin helmi–maaliskuun vaihteessa 1967, mutta syyslaskenta lisättiin ohjelmaan vasta loka–marraskuun vaihteessa 1975.

Havainnot on kerätty laskennoissa maastotyypeittäin jaoteltuina talvesta 1986/87 alkaen. Reittien alueittaiset biotooppijakaumat eivät ole sen jälkeen muuttuneet radikaalisti, mikä on tärkeää tämän artikkelin analyysien kannalta. Alun perin oli tavoitteena esittää aineiston tuorein osa myös biotoopeittain (ks. Väisänen & Koskimies 1989), mutta se ei mahtunut mukaan.

Raportin lopussa on kaksi kokoavaa lukua talvilinnuston kannanvaihtelun tärkeimmistä ilmiöistä ja syistä.

Talvilintulaskentojen ajoittuminen

Syys-, talvi- ja kevätlaskentajaksoille varattu aika on talvesta 1986/87 alkaen ollut kaksi viikkoa. Aineistosta löytyy kuitenkin runsaasti nykyisten jaksojen ulkopuolella tehtyjä laskentoja. Jaksot olivat nimittäin aikaisemmin kolme viikkoa pitkiä, mutta niitä lyhennettiin, jotta lintutilanne ei liikaa muuttuisi laskennan aikana. Myöhäisiä laskentoja on tehty erityisesti sääoloiltaan huonoina laskentakausina.

Tilastoihin kelpuutetuille laskennoille on valittu päiväysrajat siten, että toisaalta aineistoa ei liiaksi hukata, mutta toisaalta laskentakaudet eivät pääse kovin lähekkäisiksi (Väisänen & Solonen 1997). Viivyttelevien muuttolintujen osuus korostuu liian varhaisissa syyslaskennoissa erityisesti lauhoina syksyinä. Liian myöhäisiin kevätlaskentoihin taas tulee mukaan varhain saapuvia ensimuuttajia. Nykyisten (14–15 vrk) ja pidennettyjen jaksojen (26–28 vrk) päiväysrajat näkyvät kuvan 1 vaaka-akseleilta. (Huomaa, että vaikka analyyseihin on kelpuutettu pidennettyinä jaksoina tehdyt laskennat, ei uusia laskentoja pidä tehdä kahden viikon vakiojakson ulkopuolella muutoin kuin pakottavista syistä!)

”Huippuviikko” tarkoittaa kuvan 1 tulkinnassa seitsemän päivän jaksoa, jolle on kasautunut eniten laskentapäiviä kussakin talven kolmesta laskennasta:

Syyslaskennan huippuviikolle 1.–7. marraskuuta osuu 47 % laskennoista. Marraskuun alkuun sattuvat myös päivät, jolloin on laskettu yli sata reittiä. Monilla laskijoista on ollut syyslaskennan aikaan vapaapäiviä vain viikonloppuna, joten lauantaina tai sunnuntaina tehtyjen laskentojen osuus 76 % on ollut erityisen korkea syyslaskennassa. Syyslaskenta on usein pyritty tekemään jakson ensimmäisenä viikonloppuna, mikäli sää on kelvollinen, sillä vaihteleva syyssää voi olla huono toisena viikonloppuna. Syyslaskennan ensikokeilu 18.10.–2.11.1975 tuotti runsaasti varhaisia laskentoja. Kuvassa jakauman vasen reuna koostuu pääasiassa tuon syksyn aineistoista (osa niistä jäi pidennetyn jakson ulkopuolelle).

Talvilaskennat jakautuvat pyhäpäivien ja lomien vuoksi tasaisemmin kuin syyslaskennat. Talvilaskennoista on tehty 51 % pyhäpäivänä tai sunnuntaina, 16 % lauantaina ja 33 % muina arkipäivinä. Huippuviikon 26.12.–1.1. osuus on 39 % laskennoista, ja laskentojen määrä putoaa vasta 10.1. jälkeen. Tapaninpäivä ja loppiainen ovat olleet kaikkein suosituimmat yksittäiset laskentapäivät (11,4 % ja 8,8 % talvilaskennoista) – nehän ovat useiden reittien perinteisiä laskentapäiviä. Kaikkien aikojen suosituin laskentapäivä sunnuntai 8. tammikuuta 1978, jolloin laskettiin 119 reittiä, sattuu nykyisen talvijakson ulkopuolelle, mutta kuului silloin normaaliin laskenta-aikaan kolmen viikonpolun käytännön vuoksi. Tapaninpäivä 26.12.1972 ei kuitenkaan jäänyt kovin paljon jälkeen 115 laskennallaan.

Kevätlaskennan huippuviikko on 28.2.–6.3, jolloin on tehty 53 % laskennoista. Tämä johtuu siitä, että kaksi tai kolme viikonloppua kattanut ”virallinen” laskenta-aika alkoi keväinä 1966–1986 noin 25.2. ja siirtyi vasta vuonna 1987 hieman varhaisemmaksi. Lauantaina tai sunnuntaina tehtyjen laskentojen osuus on ollut 66 %, ts. sama kuin talvilaskennassa, mutta pienempi kuin syyslaskennassa. Ero johtunee kevätlomista.

Klassiset reitit

Talvina 1956/57–2001/02 on lintuja laskettu kaikkiaan 109 syys-, talvi- tai kevätlaskennassa. Eniten lasketut 50 reittiä, joita tässä kutsutaan klassisiksi reiteiksi, ovat laskentojen määrän mukaisessa järjestyksessä taulukossa 1. Sarakkeeseen ”laskijat” on merkitty henkilö, joka on tiedottanut tulokset Eläinmuseoon. Muutamat reitit on laskenut yksi lintuharrastaja, mutta useimmilla on toiminut työryhmä, jonka jäsenet ovat vaihtuneet ajan myötä. Vastuuhenkilöiden pysyvyys johtuu siitä, että enimmät heistä olivat nuoria aloittaessaan talvilintulaskennat 1950- tai 1960-luvuilla. Hyvä harrastus on säilynyt kiintoisana vuosikymmenten ajan.

Seuraavista BirdLife Suomen havaintojenkeruualueista on suurimmat määrät klassisia reittejä:

  • 8 reittiä Länsi-Uusimaa ja Suupohja
  • 5 reittiä Varsinais-Suomi, Suomenselkä ja Pohjois-Pohjanmaa
  • 3 reittiä Pirkanmaa ja Valkeakosken seutu.

Jo useimmin lasketuista kolmesta reitistä näkyy, että laskennat painottuvat metsä- ja kulttuurimaastoihin. Heikki Väätäinen laskee kävellen tai hiihtäen Leppävirralla 10 km pitkää reittiä, josta on 4 km maaseutuasutusta, 0,5 km peltoa, 5 km metsää ja 0,5 km muuta maastoa. Mauri Sarkasen 10 km pitkä kävelyreitti on Keravalla kokonaan kaupunkiasutuksessa. Väätäisen ja Sarkasen reiteillä on ollut 1–2 laskijaa. Juhani Hirvelä laskee kävellen tai hiihtäen Limingassa 9 km:n reittiä, josta on 0,8 km maaseutuasutusta, 2,9 km peltoa ja 5,3 km metsää.

Suupohjassa vaikuttanut Vilho Haavisto teki eniten talvilintulaskentoja. Hän laski pitkään 13 reittiä. Klassisten reittien joukossa on kuusi reittiä, jotka Haavisto aloitti tai otti hoitaakseen jonkun muun lopetettua. Hän kuoli 22.2.2001 vammoihin, jotka sai jäätyään linturetkellä auton alle.

Laskentojen alueellinen jakautuminen

Havaintojenkeruualueet yhdistettiin kuudeksi suuralueeksi, joista on 2331 laskentareittiä talvilta 1975/76–2001/02 (kuva 2). Alueet valittiin siten, että ne ovat talvilinnustoltaan erilaisia ja että kuhunkin tulee suuri laskenta-aineisto. Näillä kriteereillä erottuivat ensiksi kaksi eteläisen, kulttuuripainotteisen linnuston aluetta Varsinais-Suomi (161 reittiä) ja Uusimaa (283 reittiä). Ahvenanmaa, jossa on tehty huomattava määrä talvilaskentoja, jätettiin pois syys- ja kevätlaskentojen puutteen vuoksi; lisäksi Ahvenanmaa on talvilinnustoltaan niin omalaatuinen, että se tulisi käsitellä erillisenä alueena. Uudenmaan aineisto tulee Tringan alueelta (68 % reiteistä), Hyvinkään seudulta (16 %), Porvoon seudulta (11 %) ja Lohjan seudulta (5 %).

Varsinais-Suomen ja Uudenmaan pohjoispuolelle muodostettiin ”Etelä-Suomi” (599 reittiä) kattamaan eteläboreaalisen alueen eteläosa Satakunnasta Hämeeseen ja Etelä-Karjalaan. Reitit ovat Pirkanmaalta (20 %), Päijät-Hämeestä (19 %), Satakunnasta (15 %), Kymenlaaksosta (11 %), Kanta-Hämeestä (11 %), Etelä-Karjalasta (10 %), Valkeakosken seudulta (7 %), Lounais-Hämeestä (6 %) ja Rauman seudulta (2 %).

Jäljelle jäävä osa Suomen etäpuoliskosta jaettiin Länsi- Suomeen (454 reittiä) ja Itä-Suomeen (434 reittiä). Länsi Suomen reitit ovat Suomenselältä (38 %), Suupohjasta (25 %), Keski-Pohjanmaalta (22 %) ja Etelä-Pohjanmaalta (14 %). Itä-Suomen reitit ovat Pohjois-Karjalasta (33 %), Keski-Suomesta (33 %), Etelä-Savosta (18 %) ja Pohjois-Savosta (17 %).

Kuudes alue on Pohjois-Suomi (400 reittiä), jonka reitit ovat Lapista (36 %), Pohjois-Pohjanmaalta (34 %), Kemin-Tornion alueelta (21 %) ja Kainuusta (9%). Alue on muihin viiteen verrattuna suuri ja heterogeeninen, mutta reitit ovat Pohjois-Suomessa sen verran hajallaan, että aluetta ei kannattanut pilkkoa.

Reittikilometrien määrä on vaihdellut huomattavasti alueittain 27 tutkimustalven laskennoissa (kuva 3). Kehitys on voinut olla sangen erilaista, kuten 1980-luvun aineisto osoittaa: kovaa kasvua Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla, vähenemistä Etelä-Suomessa ja vaihtelua muilla alueilla. Etelä-Suomen aineiston jatkuva väheneminen on sangen huolestuttavaa. Kilometrit putosivat 27 talvessa talvilaskennassa noin 38 %, ja syys- ja kevätlaskennassa noin 25 %. Osallistuminen talvilintulaskentoihin on ollut laskusuunnassa kaikkialla Suomessa 1990-luvun alusta alkaen.

Tiheyden käsittely

Tiheys (yksilöä/10 km) on kaikissa kuvissa ja analyyseissa muunnettu logaritmiseen mittakaavaan, joka tasoittaa yksittäisten talvien arvojen jyrkkiä vaihteluja ja saa niiden jakaumat lähemmäksi normaalijakaumaa. Koska nollasta ei voi laskea logaritmia, on nollatiheydet korvattu arvolla 0,01 yksilöä/10 km. Tilastolliset laskut ja testit on tehty ohjelmalla Statistix 7. Kahden alueen eri vuosien tiheysarvojen lineaarista samankaltaisuutta on mitattu Pearsonin korrelaatiokertoimella (r), mutta tiheysarvojen riippuvuutta vuodesta on mitattu Spearmanin järjestyskorrelaatiokertoimella (rs).

Kuvaan 3 on pystyviivoin rajattu yhdeksän jaksoa, joiden pituus on kolme talvea. Raportin lajidiagrammeissa eivät ole esillä yksittäisten talvien tiheysarvot (yksilömäärä kymmentä reittikilometriä kohden), vaan selkeyden vuoksi tiheyden kolmivuotiskeskiarvot, joissa vuosivaihtelu on tasoittunut. Kuvan 3 avulla voi myös karkeasti arvioida, kuinka monta yksilöä yhden talven tietyssä laskennassa havaittiin. Esimerkiksi Länsi-Suomen talvilaskennoissa oli ensimmäisellä kolmen talven jaksolla (1975/76–1977/78) reittikilometrejä talvessa noin 1300 (kuva 3) ja kanahaukan tiheys noin 0,1 yksilöä/10 km (kuva 5). Havaintomääräksi saadaan 1300 x 0,1 / 10 = 13 yksilöä talvessa, mikä on tyydyttävän lähellä oikeaa kolmen talven keskiarvoa (11,7 yksilöä).

Kannattaa muistaa, että kun kuvissa esitetään tiheydet kolmen talven keskiarvoina, jotta pitkäaikaissuuntaukset erottuisivat paremmin, niin tiheyksiin perustuvia testejä ei ole laskettu näistä tasoitetuista tiheyksistä vaan yksittäisten talvien arvoista. Kun tuloksissa kerrotaan lajin tiheyden muuttuneen jollakin alueella tietyn prosenttimäärän, on se saatu seuraavasti: ensin on laskettu regressiomalli, jossa selitettävä muuttuja on tiheyden logaritmi ja selittävä muuttuja on vuosiluku. Mallilla on laskettu tiheysarviot (x) esimerkiksi talville 1976 ja 2002. Niiden erotus on muunnettu takaisin normaaliasteikolle (10x).

Talven ankaruus

Koska talvien yleislämpötilan vaihtelua ja sen linnustovaikutuksia on käsitelty useasti viime aikoina (mm. Väisänen & Solonen 1997, Väisänen 1998, Väisänen ym. 1998), kerrataan tässä vain talvilämpötilan vaihtelun pääpiirteet kuvan 4 avulla.

1970-luvun alussa oli leutojen talvien kausi, joka loppui 1975/76, kun raportin seurantatiedosto alkoi kertyä syyslaskennan tullessa ohjelmaan. Siitä alkoi lämpöoloiltaan melko keskimääräisten talvien aika, kunnes tultiin 1980-luvun puoliväliin, jossa oli peräkkäin kolme ankaraa talvea. Lajidiagrammeissa ne sattuvat samaan kolmen talven jaksoon. Talvitappioille herkkien lintulajien kannanpudotusten voi siis odottaa kertyvän kyseiselle jaksolle.

Ankarien talvien jaksoa seurasi talvesta 1987/88 alkaen keskimääräisten tai jopa ennätyksellisen leutojen talvien aika, jota kesti 15 vuotta. Kehityksen katkaisi alku- ja keskitalven osalta ankara talvi 2002/03, jonka laskentatulokset eivät kuitenkaan ole vielä käytettävissä tätä raporttia kirjoitettaessa.

Lajien runsaudenvaihtelut 27 talvena

Tarkasteltavaksi on valittu 33 yleistä maalintulajia, joista on hyvä aineisto pääosasta Suomea. Tilhen, räkättirastaan ja pihlajanmarjasadon vuosivaihtelu esitellään lyhyesti loppuluvuissa, mutta niiden tarkempi kuvaaminen jää myöhempiin raportteihin. Kunkin 33 lajin tietopaketti koostuu isosta kuvasta, jossa on tiheyden vaihtelu yhdeksän kolmivuotisjakson aikana syys-, talvi- ja kevätlaskennassa kuudella osa-alueella Suomessa, ja kuvan tulkinnasta. Tulkinnassa pyritään valottamaan todennäköisiä tai mahdollisia syitä, jotka ovat aiheuttaneet havaitut kannanmuutokset. Ensimmäisen lajikuvan yhteydessä on laaja selitysteksti, joka auttaa muihinkin lajikuviin perehtymisessä.

Kanahaukka. Suomessa talvehtivien kanahaukkojen runsaus on pysynyt valtakunnallisesti ennallaan 27 talven ajan (kuva 5). Lajin pesimäkanta on ollut vakaa myös v. 1982 alkaneessa Suomen petoruutujen seurannassa (Hannula ym. 2002). Alueittaisesti talvikanta on lievästi kasvanut Etelä-Suomessa, mutta vähentynyt noin kolmasosaan Varsinais-Suomessa. Talvilintulaskennoissa havaitut kanahaukat lienevät pääosin muualta tulleita nuoria yksilöitä, sillä nuoret ovat paljon liikkuvampia kuin aikuiset (Kenward ym. 1981). Talvilaskentojen tulokset eivät siis välttämättä heijasta hyvin pesimäkantojen muutoksia. Varsinais-Suomessa kuitenkin myös pesimäkanta on vähentynyt. Lehikoisen ym. (2003) mukaan Varsinais-Suomen kannan taantuman syynä ovat metsien muutokset, jotka pakottavat kanahaukat pesimään pienissä ja harvapuustoisissa metsissä, jossa pesintä onnistuu huonosti, sekä haukan saaliseläinten väheneminen.

Varpushaukka on kuulunut kaikkein vakaimpiin talvilintuihimme, sillä testit eivät paljastaneet yhtäkään merkitsevää pitkäaikaismuutosta (kuva 6). Sama vakaus on näkynyt Suomen pesimäkannan kehityksessä parinkymmenen vuoden ajan (Hannula ym. 2002). – Reiteillä, jotka toistettiin syys- ja kevätlaskennassa, kanahaukka väheni 35 % ja varpushaukka 43 %. Nämä muutokset voitaneen tulkita talvikuolevuudeksi.

Pyyn runsaus putosi talven aikana 55 % reiteillä, jotka toistettiin syys- ja kevätlaskennassa. Laji näyttäisi 27 talvessa jonkin verran runsastuneen Länsi- ja Itä-Suomessa sekä reippaammin Pohjois-Suomessa (kuva 7). Havaintomäärien kasvu on ollut selkeintä kevätlaskennassa, joten se voi johtua muutoksista lajin havaittavuudessa. Aikasarja lisäksi alkaa pyyn lyhytaikaisen kannanvaihtelun pohjavuosista 1970-luvun lopussa, mikä on syytä ottaa huomioon tulosten tulkinnassa. Mikäli ensimmäinen kolmen talven jakso jätetään pois, testit osoittavat Suomen eteläisten ja läntisten pyykantojen pysyneen 24 talven ajan ennallaan, paitsi lievästi taantuneen Varsinais-Suomessa (P<0.05). Tällöin tulokset sopivat tyydyttävästi yhteen pesimäkantojen seurannasta saatujen kanssa (Lindén 2002, Helle & Wikman 2002, Lehikoinen ym. 2003). – Saa nähdä, parantaako avainbiotooppien huomioon ottaminen metsätaloudessa pyyn elinmahdollisuuksia.

Teeri on taantunut 60–80 % eteläisen ja läntisen Suomen laskennoissa 27 talven aikana (kuva 8). Väheneminen oli ”vain” 20–30 % Itä- ja Pohjois-Suomessa (näiden kahden alueen muutokset eivät olleet tilastollisesti merkitseviä suurten vuosivaihteluiden vuoksi). Riistantutkimuksen valtakunnallisissa kanalintulaskennoissa teeren pesimäkanta väheni noin 70 % vuosien 1964–1995 aikana (Väisänen ym. 1998). Teeren lyhytaikaisen kannanvaihtelun huippuvuodet olivat riistakolmioaineistoissa viimeksi 1980-luvun lopussa, mutta sen jälkeen teerikanta on vaihdellut suuntauksetta (Helle & Wikman 2002: kuva 5, Hokajärvi ym. 2002: kuva 2), vaikka taantuminen on jatkunut talvilintulaskennoissa. Nähtävästi talvilintulaskennoissa yliarvioidaan taantuman jyrkkyyttä, kun taas riistalaskennat aliarvioivat sitä. Edelliset laskennat painottuvat kulttuurimaille ja niiden lähimetsiin, jotka ovat teeren kannalta huonompia ympäristöjä kuin riistakolmioiden kattamat paremmat, metsäisemmät metsäkanalintumaastot. Lajit yleensä taantuvat nopeammin toisarvoisissa elinympäristöissä kuin ydinalueillaan.

Metso on vähentynyt talvilintulaskennoissa osapuilleen samalla tavoin kuin teeri (kuva 9). Metso on jo niin harvinainen, että siitä kertyy yhden talven laskennoissa tavallisesti 0–4 havaintoa Varsinais-Suomessa ja 4–9 Uudellamaalla. Kannan vähyys näkyy myös Suomen lounaiskolkan lintuatlas- ja riistakolmioaineistoissa (Väisänen ym. 1998, Helle & Wikman 2002). Metson ja teeren taantuman taustalla on monimutkainen joukko tekijöitä, joista tärkein on talousmetsien huonontuminen elinympäristönä, kun sopivat maastot vähenevät ja pirstoutuvat (Lindén 2002).

Fasaani on selvästi taantunut etelässä erityisesti 1980-luvun puolivälistä alkaen (kuva 10). Varsinais-Suomen ja Uudenmaan vuotuisten 6–7 prosentin pudotusten johdosta kanta väheni noin viidesosaan 27 talvessa. Taantuman syyksi on epäilty mm. fasaanien talviruokinnan vähentymistä, mutta syitä voi olla muitakin, sillä myös Ruotsin kanta on vähentynyt. Suomen muut fasaanikannat ovat kehittyneet erilailla. Istutukset ja talviruokinta ovat jyrkästi kasvattaneet Länsi-Suomen, erityisesti Etelä-Pohjanmaan populaatiota. Itä- ja Pohjois-Suomen kuvaajien heilahtelut kertovat satunnaisista istutuksista, joiden linnuista osa oli säilynyt hengissä talvilintulaskentojen aikaan asti.

Kesykyyhky väheni talvilintulaskennoissa 1950–70-luvuilla (Väisänen & Solonen 1997). Kehityksen syiksi otaksuttiin pesimismahdollisuuksien väheneminen torjuntatoimien vuoksi ja rakennuskannan uusiutuminen. Uudempien aineistojen valossa pulukannat näyttävät melko vakailta (kuva 11). Varsinais-Suomen aineistossa ilmennyt taantuma voi olla keinotekoinen ja johtua siitä, että aivan viime vuosina kesykyyhkyjä ei ole tavoitettu syys- ja kevätlaskennoissa yhtä hyvin kuin talvilaskennassa. Lehikoisen ym. (2003) mukaan väheneminen lienee ollut vähäistä ja näkynyt lähinnä maaseudun pienten eristyneiden esiintymien häviämisenä. Pohjois-Suomen aineistossa ilmenneen noususuuntauksen selittänee keskikaupunkireittien niukka laskenta 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa.

Palokärki on selvästi runsastunut etelässä ja idässä 27 talven aikana (kuva 12). Kannan yleismuutos on ollut +2.6 % vuodessa. Vähälumiset ja leudot talvet ovat palokärjelle eduksi, koska muurahaisravintoon pääsee silloin helpommin käsiksi. Palokärkikanta kasvoi kohtalaisen runsaaksi 1970-luvun lopussa, väheni 1980-luvun alussa ja putosi pohjalukemiin vuosikymmenen puolivälin ankarien talvien kynsissä (kuva 4). Sen jälkeisellä leutojen talvien kaudella laji on runsastunut tasolle, jolla se viimeksi oli 1960-luvun alussa. Talvikannan muutokset tapahtuivat hieman erilailla Länsi- ja Pohjois-Suomessa kuin muualla maassa, mutta erot eivät olleet suuria. Talvikuolevuus vähentää palokärkimääriä kolmanneksen syys- ja talvilaskennan välillä, mutta lajin havaittavuus paranee roimasti kevätlaskentaan tultaessa, sitä enemmän mitä korkeampia ovat lämpötilat. Kevät- ja syyslaskennassa toistetuilla reiteillä on kirjattu yhtä paljon palokärkiä! Diagrammeista näkyy hyvin, että palokärki on ollut selvästi paremmin havaittava kevätlaskennassa 1980-luvun puolivälin jälkeen kuin sitä ennen. Muutoksen syy löytynee kevättalven lämpötilojen kohoamisesta.

Palokärki kuuluu vanhan metsän lajeihin, jonka kanta on pitkällä aikavälillä taantunut metsätalouden vähennettyä vanhojen metsien alaa ja sopivia pesäpuita. Palokärkien suosimia suuria puita on nykyisin suhteellisesti enemmän asutuksen piirissä, missä pääosa laskentareiteistäkin sijaitsee (Väisänen & Solonen 1997). Tämä saattaa jossakin määrin vinouttaa laskentatuloksia.

Käpytikka on runsastunut erityisesti etelän ja lännen talvilintulaskennoissa (kuva 13). Kuvaajien huiput ja laaksot kertovat siitä, miten havupuiden – erityisesti kuusen – hyvät ja huonot siemensadot ovat sattuneet kuhunkin kolmen talven jaksoon. Hyvät käpyvuodet ovat tulleet yleisemmiksi, mikä osin selittää käpytikan runsastumisen. Toiseksi, talvinen käpytikkatiheys on yleensä korkeimmillaan vaellussyksyn jälkeen ja vaelluksia on ollut usein 1990-luvulla (Lehikoinen ym. 2003). Kolmanneksi on syytä ottaa huomioon talviruokinnan yleistyminen, mikä on houkutellut käpytikkoja asutuksen piiriin entistä helpommin laskettaviksi (ks. Väisänen & Solonen 1997). Alueita verrattaessa hahmottuu kolme vyöhykettä, joilla käpysato ilmeisesti vaihteli samankaltaisesti ja käpytikkakäyrät ovat omantyyppisiään: eteläisin Suomi (kuvan 13 alarivin osakuvat), maan keskiosat (Länsi- + Itä-Suomi) sekä Pohjois-Suomi.

Koskikaran tiheyden kasvun osalla alueista selittänee lajin seurannan tehostuminen. Hyvät talvehtimissulat on löydetty entistä tehokkaammin ja niitä on otettu laskentojen piiriin (kuva 14). Runsaskaraisimmat talvireitit ovat Itä-Suomessa. Marraskuun alussa vasta osa koskikaroista on saapunut talvehtimispaikoilleen, joten lajin tiheys kasvaa syys- ja talvilaskennan välillä.

Mustarastas on runsastunut talven kaikissa kolmessa laskennassa Uudellamaalla vakaasti 5,5 % vuodessa (kuva 15). Talvikanta nelinkertaistui 27 talvessa. Laji on hyötynyt lintujen talviruokinnan yleistymisestä, tarjonnan monipuolistumisesta (murskattu pähkinä on mieluista ruokaa mustarastaalle) ja talvien leudontumisesta. Merkitystä on myös ollut pihlajan hyvien satovuosien toistumisella 2–3 vuoden välein talvesta 1989/90 alkaen, sillä runsaat pihlajanmarjat saavat tavanomaista suuremman mustarastasmäärän yrittämään talvehtimista Suomessa.

Muualla maan etelä- ja keskiosissa mustarastas on runsastunut vain talvi- ja kevätlaskennassa. On sangen kiintoisaa, että syyslaskennassa kirjattiin nykyiset määrät mustarastaita jo 1970-luvun lopussa ja että syys- ja talvilaskentatuloksen ero on kaventunut selvästi nykyvuosiin tultaessa. Tämä merkinnee sitä, että mustarastaan talvikuolevuus oli huomattavasti vähentynyt seurantajakson aikana talviruokinnan ja muiden edellä mainittujen tekijöiden ansiosta.

Hippiäisen Suomessa talvehtimista yrittävä osa kannasta pysyi sangen vakaana 27 talven ajan (kuva 16). Syys- ja kevätlaskennan välinen kuolevuus oli toistoreiteillä keskimäärin 63 %. Kuolevuus kasvaa talven ankaruuden myötä ja kohti pohjoista. Kun Suomessa talvehtivista hippiäisistä kuoli peräkkäisinä kolmena talvena 1984/85–86/87 79 %, 82 % ja 97 %, ei Pohjois-Suomen kevätlaskennassa ole noiden kolmen talven yhteisaineistossa ainuttakaan hippiäistä (huomaa, että kuvassa runsaus 0.01 yksilöä/10 km tarkoittaa tiheysarvoa nolla).

Pyrstötiainen on runsastunut etelässä ja idässä (kuva 17). Pyrstötiaisia ovat meille tuoneet voimakkaat syysvaellukset, joita on vuodesta 1991 alkaen havaittu selvästi aikaisempaa lyhemmin välein (esim. Lehikoinen ym. 2003). Toistoreiteillä Suomeen jäävistä linnuista katoaa 55 % talvilaskentaan mennessä ja 84 % kevätlaskentaan mennessä, josta pääosa lienee talvikuolevuutta. Ankarat talvet ovat pyrstötiaiselle tunnetusti kohtalokkaita. Viime 27 vuoden aikana ilmeni suurin pudotus (99 %) talven 1986/87 aikana.

Hömötiaisen talvikanta pysyi 1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla pääpiirtein vakaana, mutta alkoi jyrkästi vähentyä 1990-luvun alusta alkaen (kuva 18). Taantuma on ollut 12 talvessa noin 65 % Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla, 40 % muualla Etelä- ja Länsi-Suomessa ja 30 % Itä- ja Pohjois-Suomessa. Saman suuruusluokan väheneminen havaittiin hömötiaisella jo 1940–70-luvuilla. Tämän pitkäaikaismuutoksen perussyyksi esitettiin, että talousmetsiemme kyky tarjota talviravintoa tiaismaisille linnuille on selvästi heikentynyt (mm. Järvinen ym. 1977, Väisänen ym. 1998). 1990-luvulla alkanut uusi väheneminen on tapahtunut niin nopeasti, että myös tieto hömötiaisen taudeista ja loisista olisi hyödyksi lajin kannanmuutosten syitä tutkittaessa.

Kuvasta 18 näkyy, että hömötiaisen runsaus putoaa selvästi syyslaskennasta talvilaskentaan kuolevuuden vuoksi, joka on toistoreiteillä ollut keskimäärin 36 %. Talvi- ja kevätlaskennan tuloksia verrattaessa kuolevuus peittyy, sillä hömötiaisen havaittavuus paranee kevättä kohden soidinlaulun alkaessa.

Töyhtötiainen taantui samoin kuin hömötiainen 1940–70-luvuilla. Sen jälkeen talvikannat ovat kehittyneet erilailla ei osissa Suomea (kuva 19). Väheneminen on jatkunut Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla, missä tiheys putosi noin puoleen 27 talvessa, sekä Pohjois-Suomessa, missä väheneminen oli noin 60 %. Etelä- ja Länsi-Suomen talvikannat pysyivät ennallaan ja Itä-Suomen talvikanta jopa kasvoi noin 60 % 27 talvessa (Pohjois-Savossa muutos saattoi osin johtua kaupunkilaskentojen osuuden pienenemisestä; Ruokolainen 1994). Kannat siis kehittyivät erilailla boreaalisen vyöhykkeen keskustassa Etelä-, Länsi- ja Itä-Suomessa ”reunoihin” verrattuna.

Töyhtötiainen näyttää selviytyvän vähin talvitappioin, sillä se väheni toistoreiteillä vain 19 % syys- ja talvilaskennan välillä. Talvi- ja kevätlaskennan välistä kuolevuutta ei voi laskea havaittavuuden paranemisen vuoksi.

Kuusitiainen on runsastunut erityisesti niissä osissa Suomea (kuva 20), joissa töytötiainenkin on menestynyt kohtalaisesti. Kuusitiaisen talviset tiheydet olivat korkeimmillaan 1990-luvun alkuvuosina, jolloin myös pesimäkannat olivat huippurunsaat (Väisänen ym. 1998). Laji hyötyi 1990-luvulla kuusen hyvistä siemensadoista ja leudoista talvista. Vaellusten vaikutus kuusitiaisen talviseen ja kesäiseen runsauteen kaipaisi oman selvityksensä.

Sinitiaisen kannankasvu on jatkunut 27 talven ajan koko Suomessa (kuva 21). Sitä ovat edistäneet talviruokinnan yleistyminen, vesien rehevöityminen, joka on johtanut sinitiaiselle talviravintoa tarjoavien ruovikoiden laajenemiseen, ja pönttöjen määrän kasvu. Sinitiainen kuuluu eteläiseen eläimistöön, joten leudot talvet lienevät myös edistäneet sen levittäytymistä. Tätä olisi kuitenkin syytä selvitellä tarkemmin, sillä sinitiaisen tiheydet pysyivät runsaina myös 1980-luvun puolivälin ankarina talvina. Johtuiko tämä siitä, että lämpötilojen putoaminen poikkeuksellisen alhaisiksi nopeutti sinitiaisten virtausta ruovikoista ruokintapaikoille ja muualle laskentareittien varsille?

Sinitiaiskannan yleismuutos oli +11.6 % vuodessa. Kasvu oli tätä selvästi pienempi lajin perinteisellä ydinalueella Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla, missä lukumäärä 6–7 -kertaistui 27 talvessa. Kasvu oli lähellä valtakunnallista keskiarvoa muualla Suomen eteläpuoliskossa: 17-kertaistuminen etelässä ja lännessä ja 23-kertaistuminen idässä. Muutos oli selvästi jyrkin Pohjois-Suomessa, missä kanta kasvoi lähes 100-kertaiseksi.

Talitiaisen talvikanta on kasvanut pääosassa Suomen eteläpuoliskoa 1990-luvun alusta alkaen (kuva 22). Kasvu on ollut selkeintä syyslaskennassa, mikä viittaa siihen, että talitiaisen poikastuotto on parantunut. Talitiaiskannan kasvu viime 15 talven aikana sattuu lauhojen talvien kauteen, jolloin lintujen talviruokinta on ilmeisesti huomattavasti kasvanut ja lisäksi monipuolistunut. Varsinais-Suomen ja Uudenmaan tiheiden talvikantojen vakaus muuhun maahan verrattuna johtunee siitä, että parhaat elinympäristöt ovat ”täynnä” talitiaisia; uusille on niukasti tilaa, joten poikastuotto hajaantuu syysvaelluksena laajoille alueille kaikkiin ilmansuuntiin (ks. Lehikoinen ym. 2003: rengaslöytökartta s. 312).

Talitiaisen tiheys on noussut Pohjois-Suomessa keskimäärin 1.8 % vuosivauhdilla koko seurantajakson ajan. Kuvaajat osoittavat, että talitiaisen talvikuolevuus on huomattavasti suurempi Pohjois-Suomessa kuin muualla maassa.

Puukiipijä muodostaa yhdessä hippiäisen, kuusitiaisen ja pyrstötiaisen kanssa pienikokoisten metsälintujen joukon, joka on herkkä talvitappioille. Toistoreiteillä katosi puukiipijöistä 56 % syys- ja talvilaskennan välillä 27 talven aineistossa. Talvella 1986/87 tämä pudotus oli 69 %, joten koko talven aikaisen kuolevuuden täytyi nousta silloin hyvin suureksi (talvi- ja kevätlaskennan välillä tiheys väheni lisää vain 10 %, mutta muutos aliarvioi kuolevuutta, sillä puukiipijä on paremmin havaittava kevätlaskennassa).

Pitkäaikaisesti puukiipijäkannat pysyivät vakaina tai hieman runsastuivat etenkin syyslaskennassa (kuva 23). Pohjois-Savon talviset puukiipijäkannat ovat vaihdelleet samassa tahdissa hippiäisen, kuusitiaisen ja eritoten pyrstötiaisen kanssa (Ruokolainen & Kauppinen 1999: kuva 132). Näiden neljän lajin vaihtelun samankaltaisuus näkyy 27 syyslaskentaa verrattaessa myös tämän raportin kuudella tutkimusalueella (poikkeuksena Pohjois-Suomen pienet aineistot, joissa vain hippiäisen ja puukiipijän tiheydet riippuvat toisistaan). Lajit ovat vaihdelleet samankaltaisimmin Etelä- ja Itä-Suomen aineistoissa (logaritmiseen mittakaavaan muunnettujen tiheyksien korrelaatiot lajiparien välillä ovat noin 0.6, P<0.001).

Närhi on runsastunut Etelä-, Itä- ja Pohjois-Suomessa ja pysynyt vakaana Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla ja Länsi-Suomessa (kuva 24). Lintujen talviruokinta on edistänyt närhen selviytymistä talvesta, josta kertoo esimerkiksi närhen lukumäärien kasvu Lapin ruokintapaikoilla (Väisänen 2001). Lajin tulevaisuus näyttää valoisalta erilaisten kaupallisten siemenrasvaseosten tarjonnan yleistyessä.

Närhen runsastuminen on tapahtunut erityisesti syys- ja talvilaskennoissa. Närhiaineisto soveltuu pitkäaikaismuutosten kuvaamiseen kunkin laskennan puitteissa, mutta laskentojen väliset vertailut ovat ongelmallisia. Toistoreiteillä närhen tiheys vähenee 53 % syys- ja talvilaskennan välillä ja 6 % talvi- ja kevätlaskennan välillä. Näistä luvuista kuitenkin saadaan epäluotettava arvio talvikuolevuudesta, sillä närhen havaittavuus muuttuu laskennasta toiseen. Syysliikehdintä nostaa närhen havaittavuutta syyslaskennassa. Talvilaskennan aikaan närhi viettää hiljaiseloa ja on selvästi heikommin havaittava. Joinakin keväinä varhain alkanut soidin voi tehdä närhestä äänekkään kevätlaskennassa.

Suhteellisesti kovimmat pudotukset ilmenivät toistoreiteillä syys- ja talvilaskennan tiheyksien välillä talvina 1975/76 (-61 %), 1977/78 (-66 %), 1986/87 (-60 %), 1990/91 (-67 %) ja 1994/95 (-63 %). Ankarat pakkaset saivat närhet erityisen vaisuiksi talvilaskennassa 1986/87 (Hildén ym. 1988b). Närhen havaittavuus lienee ollut erityisen hyvä listan muiden talvien syyslaskennassa, sillä 1975 ja 1994 olivat närhen vaellussyksyjä ainakin Varsinais-Suomessa (Lehikoinen ym. 2003) ja myös 1991 kirjattiin vaellus Hangon lintuasemalla (Hildén & Nikander 1991).

Harakan talvikannat kasvoivat etelässä, mutta alun nousuvaiheen jälkeen vähenivät pohjoisessa ja myös Varsinais-Suomessa (kuva 25). Muutokset tapahtuivat 27 talven seurantajakson alku- ja keskiosissa. 1990-luvulla tiheydet ovat vakiintuneet kullakin alueella. Pohjoisen taantuman syynä lienee ollut harakan talviravinnon väheneminen maaseudun autioituessa, kun taas etelässä harakan selviytymistä on edistänyt mm. lintujen talviruokinta (Väisänen 2000).

Naakan talvinen runsaus pysyi pitkään vakaana, kunnes alkoi kasvaa eri puolilla Suomea 1990-luvun puolivälissä (kuva 26). Tällöin tiheydet kaksinkertaistuivat 6–7 talven aikana. Myös pesimäkannat ovat selvästi kasvaneet (kaupunkien linjalaskennat; julkaisematonta), joten talvilintulaskentojen tulokset kertovat tuoreesta todellisesta muutoksesta, eikä esimerkiksi parvien kirjaamiseen liittyvästä harhasta. Kannan kasvun syyt jäävät arvauksen varaan: lintujen ruokinta, pöntöttäminen ja lauhat talvet?

Varis väheni noin 30 % 11 talven 1982/83–1992/93 aikana (kuva 27). Kaatopaikkojen vähentäminen ja parantunut hoito selittänee variksen taantuman. Se on koskenut maatalousympäristössä pesivää kantaa, sillä kaupunkeihin on samalla asettunut vakaalta vaikuttava puolikesy variskanta.

Korppi on talvella runsastunut etelässä ja viime talvina myös idässä sekä taantunut lännessä ja pohjoisessa (kuva 28). Korppikanta on 27 talven aikana nelinkertaistunut Etelä-Suomessa, mutta vähentynyt noin puoleen Länsi- ja Pohjois-Suomessa. Onko korpin ravintotilanne muuttunut siten, että se selittäisi kantojen kehittymisen eri suuntaan? Koska kaatopaikoilla ja kotkien ruokintapaikoilla kiertelevät nuorten ja esiaikuisten korppien parvet saattavat aiheuttaa harhoja aineistoon (pesimäparit pysyvät reviireillään), on syytä tarkastaa erityisesti Länsi-Suomen aineistoa. Sama taantuva suuntaus näyttää kuitenkin vallitsevan eri osissa Länsi-Suomea, mahdollisesti kaatopaikkojen parantuneen hoidon kautta.

Etelän korpit ovat hyötyneet vainon loppumisesta ja monipuolisesta talviravinnosta (esim. Väisänen ym. 1998, Lehikoinen ym. 2003). Pohjoisen poronhoitoalueella korppi on rauhoittamaton. Poronhaaskojen ja teurastähteiden saatavuus on siellä vähentynyt EU:n myötä.

Varpusen yleistaantuma on ollut koko Suomen aineistossa 3.8 % vuodessa (kuva 29). Se merkitsee 32 %:n vähenemistä 10 talven aikana ja 63 %:n vähenemistä 27 talven aikana. Vastaavat pudotukset olivat 53 % ja 86 % Varsinais-Suomessa, missä taantuma on ollut jyrkin. Kun varpusen väheneminen alkoi etelässä 1970-luvun lopussa, käynnistyi se Pohjois-Suomessa vasta 1990-luvun alussa ja on jatkunut siellä 15 talvea 3.0 %:n vuosivauhdilla.

Varpusen taantuman otaksuttiin aluksi liittyvän peltolinnuston yleiseen vähenemiseen ja erityisesti karjatalouden supistumiseen Etelä-Suomessa. Varpunenhan suosii navettojen, tallien ja aittojen liepeiltä löytyviä ravintokohteita. Lintujen talviruokinta saattoi myös osaltaan auttaa varpusta kasvattamaan huippukannat 1960–70 -luvuilla. Taantuman jatkuttua varpunen on maaseudulla katoamassa laajoilta alueilta – asutustaajamissa kato on tosin ollut loivempi. Näin jyrkkää muutosta tuskin saadaan selitetyksi ympäristömuutoksilla, vaan myös varpusen taudit ja loiset on syytä tutkia.

Pikkuvarpunen on kuten varpunenkin taantunut laajoilla alueilla Länsi-Euroopassa. Suomessa pikkuvarpunen on kuitenkin voimakkaasti runsastumassa (kuva 30). Kasvavia kantoja on jo monessa paikassa ei puolilla Suomea. Pikkuvarpusen runsastumisen perimmäiset syyt ymmärretään yhtä huonosti kuin varpusen taantumisen aiheuttaneet tekijät.

Peipon talvikanta on pysynyt vakaana pääosassa Suomea ja hieman taantunut Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla ja Itä-Suomessa (kuva 31). Ruokintapaikkojen varassa elävän peipon talvikuolevuus on huomattava, sillä toistoreiteillä tiheys on vähentynyt 82 % syyslaskennasta kevätlaskentaan. Talvella 1986/87 tämä pudotus oli 93 %.

Viherpeipon talvikanta on kasvanut keskimäärin 10.5 %:n vuosivauhdilla 27 talven ajan (kuva 32). Runsastuminen oli loivinta etelärannikolla, missä viherpeipon tiheys oli 1970-luvun puolivälissä jo noin 10 yksilöä/10 km, ja jyrkintä pohjoisessa, missä alkutiheys oli noin 1 yksilö/10 km. Niinpä lukumäärät moninkertaistuivat talvien 1976–2002 aikana seuraavasti eri alueilla: Uudellamaalla 3.4-kertaistuminen, Varsinais-Suomessa 5-, Etelä-Suomessa 13-, Länsi-Suomessa 18-, Itä-Suomessa 24- ja Pohjois-Suomessa 37-kertaistuminen. Viherpeipon pesimätiheys ei ole kasvanut yhtä rajusti, sillä yhä suurempi osa tämän osittaismuuttajan kannasta on alkanut talvehtia Suomessa lintujen talviruokinnan houkuttelemana. Edes 1980-luvun puolivälin ankarien talvien jakso ei hillinnyt kannan kasvua.

Vihervarpusen talvinen runsaus, joka riippuu kuusen, koivun ja lepän siemensadon suuruudesta, on pysynyt pitkäaikaisesti samalla tasolla (kuva 33). Talvien väliset vaihtelut eivät ole kokonaan tasoittuneet kolmen talven jaksoissa. Selkeimpänä näkyy vihervarpusen väheneminen kevättä kohden kylminä talvina 1984/85–1986/87. Ilmeisesti vihervarpuset siirtyivät tuolloin talven aikana pois Suomesta puiden siemensadon vähyyden vuoksi. (Ainakin kuusen siemensato jäi niukaksi. Koivuissa ja lepissä talvella olevista siemenmääristä ei ole kerätty tietoa.)

Urpiaisen hyvät ja huonot esiintymistalvet vaihtelevat epäsäännöllisin välein. Lajin runsaus voi muuttua oikukkaasti myös saman talven laskentojen välillä. Talvikantojen raju vaihtelu näkyy kolmivuotisjaksoissa vailla pitkäaikaissuuntausta (kuva 34). Lähialueiden diagrammit muistuttavat toisiaan, minkä taustalla ovat mm. puiden siemensadon monimutkaiset vaihtelut.

Käpylintujen yhteisaineisto kertoo pääasiassa pikkukäpylinnun määristä, joita säätelee kuusen siemensadon vaihtelu (kuva 35). Kuvaajien samankaltaisuus johtuu siitä, että kuhunkin kolmen talven jaksoon sattui tavallisesti yksi hyvä käpylintutalvi (1979, 1984, 1987, 1990, 1993 tai 1999). Ensimmäiseen ja viimeiseen jaksoon tuli vain heikkoja käpylintutalvia ja jaksolla 1994-96 puuttuvan hyvän talven korvasi kaksi keskinkertaista talvea (1994 ja 1996). Pohjois-Suomen diagrammi paljastaa, että käpylintutalvi 1993 ei ollut hyvä pohjoisessa.

Punatulkun tiheys nousi 1970-luvulla nähtävästi talviruokinnan ansiosta tasolle, jolla se on pysynyt (kuva 36). Kuvaajien hyppelehtiminen johtuu siitä, että punatulkku voi olla talvella sangen liikkuvainen. Kevätlaskennan tulokseen voi vaikuttaa punatulkkujen alkava paluu kotiseuduille (esim. Lehikoinen ym. 2003).

Keltasirkun runsaus on muuttunut eri tavalla eri osissa Suomea (kuva 37). Tiheydet ovat vähentyneet Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla sekä 1990-luvun puolivälin jälkeen Etelä- ja Länsi-Suomessa. Itä- ja Pohjois-Suomessa laji on runsastunut. Keltasirkku kuuluu ruokintapaikkojen peruslintuihin. Kauran tarjonta ruokintapaikoilla on tuskin vähentynyt eri puolilla maata, mutta keltasirkun talviravinnon kannalta tärkeän karjatalouden painopiste on sen sijaan siirtynyt Suomessa kohti itää ja pohjoista, mikä saattaa selittää alueiden väliset erot kannankehityksessä.

Talvilintujen kannanvaihtelun pääkomponentit

Väisänen & Solonen (1997) ja Väisänen (2000) totesivat, että pääkomponenttianalyysin avulla voidaan pelkistää taulukoita, joissa on lukuisien talvilintulajien tiheyksiä eri talvilta tai aikajaksoilta. Tulokseksi saadaan yksinkertaisia, toisistaan riippumattomia uusia muuttujia eli pääkomponentteja, jotka sisältävät mahdollisimman suuren osan tiheyksien alkuperäisvaihtelusta. – Voidaanko pääkomponenttianalyysillä pelkistää lajien kannanvaihtelun tärkeimmät ilmiöt nyt tarkasteltavasta aineistosta?

Em. raporteissa ensimmäinen pääkomponentti järjesti lajit taantuneista runsastuneisiin. Alustavat analyysit osoittivat, että sama tulos tulee tämänkin tutkimuksen aineistosta, kun mukaan otetaan vain yhden laskennan aineisto (talvilaskenta; syys- ja kevätlaskennan mukaan ottaminen monimutkaistaa pääkomponenttien rakennetta, kun talven aikainen tiheysvaihtelu tulee mukaan). Alueista otettiin mukaan Etelä-, Länsi- ja Itä-Suomi, joista on suuret aineistot (muutamien lajien pienehköt aineistot ja erilaiset poikkeusilmiöt kasautuvat Varsinais-Suomeen, Uudellemaalle ja Pohjois-Suomeen). Lajeista jätettiin pois koskikara, sillä sen havaintomäärä on saattanut kasvaa seurannan tehostumisen vuoksi, mutta tilhi ja räkättirastas otettiin mukaan täydentämään puiden marja- ja siemensatoa hyödyntävien lajien joukkoa. Analyysiin jäi siis 34 yleistä talvilintua.

Ensimmäinen pääkomponentti järjestää lajit taantuneista runsastuneisiin kuvan 38A vaaka-akselilla. Verrattaessa edellä esitettyihin lajikohtaisiin kuviin havaitaan, että varpusen ja teeren kaltaiset merkitsevästi taantuneet lajit ovat kuvan vasemmassa reunassa ja sinitiaisen ja viherpeipon tyyppiset runsastuneet lajit oikeassa reunassa. Vähän muuttuneet lajit sijoittuvat jakauman keskustaan.

Mikäli lajien kannanmuutokset olisivat jatkuneet suunnilleen samalla tavoin 27 talven ajan, ensimmäisen pääkomponentin pistearvot kasvaisivat ajan myötä liki suoraviivaisesti kuvassa 38B. Pistearvojen kasvu alkaa kuitenkin vasta talvesta 1989/90. Tämän mukaan Suomen talvilinnuston tärkeimmät muutokset keskittyvät runsaan kymmenen viime talven ajalle. Esimerkiksi hömötiaisen jyrkkä taantuminen (kuva 18) muodostaa osan tästä kehityksestä.

Kuvan 38A pystyakselilla oleva toinen pääkomponentti järjestää useimmat puiden siemen- ja marjasatoa syövät lajit erilleen muista linnuista. Akselin positiivisessa päässä on tunnettuja pihlajanmarjalintuja (tilhi, räkättirastas ja punatulkku) ja siemensyöjiä (käpylinnut, urpiainen ja vihervarpunen). Akselilla saavat jonkin verran pienemmän arvon neljä lajia, joiden talviravintoon kuuluvat tärkeänä osana joko pihlajanmarjat (mustarastas), kuusensiemenet (peippo) tai yleensä havupuiden siemenet (hömötiainen ja käpytikka). Muut 24 lajia muodostavat ravintoekologisesti heterogeenisen joukon. Pääkomponenttianalyysi on sijoittanut sinne kuusi- ja töyhtötiaisen, jotka talviravintonsa perusteella kuuluisivat pystyakselilla ylemmäksi hömötiaisen seuraan. Näiden kahden lajin vuosivaihtelu oli kuitenkin erilaista kuin hömötiaisen tässä aineistossa.

Toisen pääkomponentin pistearvojen vuosivaihtelu kertoo puiden siemen- ja marjasatojen aiheuttamista heilahteluista siemen- ja marjalintujen talvikannoissa (kuva 38C). Vaihtelu on muuttunut äärevämmäksi ja samalla säännöllisemmäksi runsaan kymmenen viime talven aikana. Pihlaja on talvesta 1989/90 alkaen tuottanut suuren marjasadon kolmen ja lopulta kahden vuoden välein. Näihin huippuvuosiin on osunut usein myös kuusen hyvä siemensato, joten marja- ja siemenlintujen talviset kannat ovat viime vuosina aaltoilleet 2–3 vuoden tahdissa.

Talvilintujen kannanvaihtelun syyt

Tekijät, jotka ovat eniten vaikuttaneet talvilinnustomme lukumäärien pitkäaikaiskehitykseen, on asetettu tärkeysjärjestykseen kuvan 38A ja edeltävien lajidiagrammien perusteella. Syy-yhteydet ovat monimutkaisia ja osaa on tutkittu niukasti, joten seuraava luokittelu on alustava.

Lintujen talviruokinnan lisääntyminen ja tarjonnan laadun paraneminen

Ruokinnan yleisyydestä ja ruokamääristä on tuoretta tietoa. Maanviljelijöiden ympäristöasenteita koskeva kysely lähetettiin eri puolille maata 1500 maatilalle, joista vastasi 648. Vain 11 % maanviljelijöistä ilmoitti, että pihapiirissä ei ruokita talvisin lintuja (Valkama 2003). Yleisimmät ruokalaadut ovat kaura 72 %, tali 61 %, auringonkukan siemenet 53 % ja maapähkinät 13 %. Eläinmuseon seurannassa, jota talvella 2001/02 tehtiin 230 ruokintapaikalla eri puolilla Suomea, kului talven aikana paikkaa kohden keskimäärin 38 kg auringonkukkaa, 5 kg rasvoja ja rasva-siemenseoksia, 10 kg kauranjyviä ja 4 kg pähkinöitä. Suurimmilla ruokintapaikoilla kului jopa kymmenkertaisia määriä em. mediaaneihin verrattuna.

Asennekyselyyn vastanneiden joukkoon saattoi valikoitua ympäristöasioihin myönteisesti suhtautuvia viljelijöitä, ja ruokintapaikkojen seuranta saattaa jossakin määrin painottua suurille ruokintapaikoille. Näistä varauksista huolimatta on ilmeistä, että lintujen talviruokinta on tavattoman yleistä ja että ruokaa tarjotaan paljon. Suomessa oli v. 2001 noin 76 000 maatilaa (Tilastokeskus 2002), josta saadaan asennekyselyn kertoimella 0,89 karkeaksi arvioksi noin 70 000 lintujen ruokintapaikkaa. Kun muu asutus otetaan huomioon, maassamme täytyy olla kaikkiaan useita satojatuhansia talvilintujen ruokintapaikkoja. Tarjonnan määrä on jatkuvasti kasvanut 1950-luvulta alkaen (Väisänen & Hildén 1993). Tarjotun ruoan laatu on samalla monipuolistunut mm. auringonkukan siementen, murskattujen pähkinöiden ja rasva-siemenseosten yleistyessä.

Diagrammeissa esitetyistä 33 yleisestä talvilinnusta on ainakin puolet hyötynyt suuresti ruokinnasta. Tyypillisiä ruokintapaikkalintuja (Väisänen 1994) ovat mustarastas, sinitiainen, talitiainen, närhi, harakka, varpunen, pikkuvarpunen, peippo, viherpeippo, punatulkku ja keltasirkku. Kaduille, toreille ja monenlaisiin muihin paikkoihin asutuksen piirissä viedään ruokaa fasaaneille ja kesykyyhkyille, josta myös naakat ja kaupunkivarikset ottavat osansa. Ruokintaan voidaan lukea myös korppien ja muiden varislintujen ”syöttäminen” kaatopaikoilla ja kotkanruokintapaikoilla. Kanahaukka ja varpushaukka ovat välillisesti hyötyneet ruokinnasta, sillä ne käyvät pyydystämässä muita ruokavieraita. Osa hömötiaisista, kuusitiaisista ja käpytikoista vierailee vakituisesti ruokintapaikoilla. Urpiainen on opettelemassa kevättalviseksi ruokavieraaksi (Väisänen 2001). Metsästäjät ruokkivat kauralla osaa teerikannasta.

Ruokintapaikkojen merkitys on ilmeisen vähäinen noin kolmasosalle raportin lajeista: pyy, metso, palokärki, koskikara, hippiäinen, pyrstötiainen, töyhtötiainen, puukiipijä, vihervarpunen, käpylinnut sekä kuvan 38A lisälajit tilhi ja räkättirastas.

Ilmaston ja sään muutokset

Kuvan 38B voisi tulkita kertovan, että kasvihuoneilmiö on parhaillaan muuttamassa Suomen talvilinnuston koostumusta, kun talvien lauhtuminen vähentää erityisesti eteläisten lajien talvitappioita, joten ne levittäytyvät ja kasvattavat kantojaan, samalla kun alkuperäinen boreaalinen lajisto taantuu ja vetäytyy kohti itää ja pohjoista. – Tämä kehitys on ilmeisesti käynnissä, mutta on sangen vaikeaa osoittaa se tilastollisesti todeksi pelkästään talvilintulaskenta-aineistojen avulla. Talviruokinnan tehostuminen on nimittäin vaikuttanut samansuuntaisesti lintukantoihin kuin talvien lauhtuminen ja edistänyt voimakkaasti erityisesti eteläisten ruokintapaikkalintujen menestymistä.

Ruokinta voi peittää tai ainakin huomattavasti tasoittaa talven ankaruuden vaihtelun vaikutuksia näkymästä lajin yksilömäärien vaihtelussa. Yleissääntöhän on, että useimmat talvilintumme selviytyvät hyvin ankaristakin talvista, mikäli ruokaa on riittävästi. Niinpä ruokintapaikkalinnut kestivät hyvin poikkeustalvet 1985–87. Muissa lajeissa tiheyden kolmen talven keskiarvo notkahti odotusten mukaisesti vain palokärjellä ja hippiäisellä (kuvat 12 ja 16), mutta vihervarpusen pudotus (kuva 33) saattoi jo johtua muista seikoista.

Yleiset talvilinnut, jotka eivät ole ruokinnasta riippuvaisia, ovat myöskin ongelmallisia kasvihuoneilmiön vaikutuksia tutkittaessa. Sää- ja ilmastotekijät oikeastaan aiheuttavat talvikannan vaihtelua sellaisilla linnuilla, jotka hyödyntävät puiden siemen- ja marjasatoa (kuva 38C). Yhteydet ovat kuitenkin monimutkaisia, sillä puiden siemensadon määrään ja laatuun vaikuttavat erityisesti kukkimista edeltävän kesän olosuhteet (esim. Hokkanen 2001). Lisäksi siemen- ja marjalintujen talvikannan vuosivaihtelu on kovin voimakasta ja altista sattumavaikutuksille, jotta sitä voitaisiin ajatella ilmastomuutosten indikaattoriksi.

Muista tässä tutkituista lajeista jäävät usean lajin ryhmänä jäljelle indikaattoriehdokkaiksi pienikokoisimmat metsävarpuslinnut hippiäinen, pyrstötiainen, kuusitiainen ja puukiipijä. Niiden talvikannan vaihtelun samankaltaisuus todettiin puukiipijän lajidiagrammin yhteydessä. Vaikka ankara talvi voi aiheuttaa erityisen suurta kuolevuutta tässä lajijoukossa (ks. myös Sammalisto 1985, Hildén & Väisänen 1991), suuri poikastuotto korvaa talvitappiot nopeasti. Seurannassa tarvittaisiin siis lisäksi huomattavat määrät pesäkorttitietoja, mutta hippiäinen ja pyrstötiainen ovat pesäkorttien kertymisen kannalta toivottomia, eikä kahta muutakaan lajia kortiteta kovin paljon, vaikka niiden pesiä löytyy myös pöntöistä. Lajien soveltuvuutta paikallisten olojen mittariksi heikentävät lisäksi osittaismuutto tai vaellukset. Niiden lajidiagrammeissa onkin ollut melko niukasti merkittäviä pitkäaikaissuuntauksia 27 talven aikana (kuvat 16, 17, 20 ja 23).

Metsätalous

Metsätalous on huonontanut talousmetsiä paikkalintujen kuten pyyn, teeren, metson, palokärjen, hömötiaisen ja töyhtötiaisen pesimä- ja elinympäristöinä (esim. Väisänen ym. 1998). Samaan joukkoon voidaan lukea tämän raportin lajeista myös osittaismuuttajat kanahaukka ja puukiipijä. Lehikoinen ym. (2003) luokittelevat puukiipijän epäsäännölliseksi osittaismuuttajaksi, sillä kaikkina talvina suurin osa kannasta kuitenkin talvehtii Suomessa.

Metsätalouden aiheuttamat metsärakenteen muutokset ovat metsäkanalintukantojen vähenemisen tärkein syy, kuten alan tutkimusten synteesi osoittaa (Lindén 2002). Pyyn, teeren ja metson lukumääriä vähentäneisiin muihin tekijöihin kuuluvat mm. metsästys, pienpetokantojen kasvu ja asutuksen tihentymisen aiheuttamat häiriöt.

Rinnastamalla valtakunnallisten metsänarviointien ja lintulaskentojen tulokset on päätelty, että hömö- ja töyhtötiaisen pitkäaikaistaantuman tärkein syy on vanhojen metsien hakkuut ja vanhan metsän piirteiden karsiminen Suomen talousmetsistä (kirjallisuus: Väisänen & Solonen 1997). Vanhojen metsien hakkuiden on oletettu erityisesti vähentävän tiaisten talvista ravinnonsaantia (Järvinen ym. 1977). Seuraamalla värirenkailla merkittyjen hömötiaisen talviparvia on äskettäin saatu tukea sille, että tehokas metsänhoito todella vähentää lajille sopivia talvibiotooppeja ja tietyn alueen kantokykyä (Siffczyk ym. 2003). Oulun yliopiston hömötiaisprojektin tutkijat päättelivät, että talvibiotooppien menetys saattaa selittää hömötiaisen viimeaikaisen taantumisen Suomessa.

Vainon väheneminen

Vainon vähenemisellä on ollut merkitystä joidenkin lajien kuten kanahaukan ja varislintujen, erityisesti korpin ja harakan kannalta. Vainon muutosten vaikutus kuitenkin yleensä sekoittuu muihin tekijöihin, jotka ovat kasvattaneet tai taannuttaneet eri lajien kantoja. Vaino kaipaisi oman selvityksensä.

Tuntemattomat tekijät

Seurannan tavoitteisiin kuuluu paljastaa ennalta arvaamattomia kannanmuutoksia, jotka mahdollisesti viittaavat siihen, että jotakin hälyttävää ja tarkempien tutkimusten arvoista on tapahtumassa luonnossa. Varpunen on omassa luokassaan tämän raportin lajien joukossa ajateltaessa kannan romahduksen odottamattomuutta, vähenemisen jyrkkyyttä ja sitä, kuinka huonosti ilmiön syyt toistaiseksi ymmärretään. Samalla varpustulokset kertovat linnuston seurannan tärkeydestä.

Kiitokset

Kauniit kiitokset lintuharrastajille, jotka ovat osallistuneet talvilintulaskentoihin. Pekka Routasuo on pääosin hoitanut uusien aineistojen keruun ja tarkistuksen Eläinmuseossa 15 viime vuoden aikana. Tatu Hokkanen luovutti käyttöön Metsäntutkimuslaitoksen pitkäaikaisia käpysatotietoja. Tapio Solosen kommentit paransivat käsikirjoitusta ja Harto Lindénin huomautukset sen metsäkanalintuosia. Diane Alaruikka tarkasti englanninkielen.

Kirjallisuus

  • Hannula, H., Haapala, J. & Saurola, P. 2002: Petolintuvuosi 2001 – myyrät harvojen herkkua (Summary: Breeding and population trends of common raptors and owls in Finland in 2001 – a year with rodents almost absent). – Linnut-vuosikirja 2001: 15–25.
  • Helle, P. & Wikman, M. 2002: Kanalintukannat vahvistuivat Pohjois-Suomessa. – Riistantutkimuksen tiedote 183: 1–17.
  • Hildén, O. & Nikander, P. J. 1991: Syksyn 1990 vaelluslinnut (Summary: Occurrence of irregular migrants in autumn 1990). – Lintumies 26: 104–117.
  • Hildén, O. & Väisänen, R. A. 1991: Talvilinnusto 1990/91 ja tiaisparvilajien pitkäaikaismuutokset (Summary: Winter birds in Finland in 1990/91 and long-term trends of tit species, the Goldcrest and the Treecreeper). – Lintumies 26: 207–220.
  • Hildén, O., Koskimies, P. & Väisänen, R. A. 1988a: Talvilintujen laskentaohjeet. – Teoksessa: Koskimies, P. & Väisänen, R. A. (toim.): Linnustonseurannan havainnointiohjeet (2. p.), Helsingin yliopiston eläinmuseo: 13–20.
  • Hildén, O., Koskimies, P., Väisänen, R. A. & Yrjölä, R. 1988b: Talvilintulaskentojen 1986/87 tulokset (Summary: Report of the Finnish winter bird censuses in 1986/87). – Lintumies 23: 7–18.
  • Hildén, O., Koskimies, P. & Väisänen, R. A. 1991: Winter bird census. – In: Koskimies, P. & Väisänen, R. A. (eds.), Monitoring Bird Populations. Zoological Museum, Finnish Museum of Natural History, Helsinki: 19–26.
  • Hokajärvi, T., Jylhä, L., Lehesvirta, T., Lehtiniemi, T., Lindén, H., Pigg, J., Ågren, P., Raivio, S., Soimasuo, J., Strandström, M., Virkkala, R. & Väisänen, R. A. 2002: Metsänkäsittely ja linnusto. – Metsäteho Oy, Helsinki. 28 s.
  • Hokkanen, T. 2001: Siemenet ja siemensato. – Teoksessa: Valkonen, S. ym. (toim.): Onnistunut metsänuudistaminen, Metsäntutkimuslaitos, Kustannusosakeyhtiö Metsälehti, Hämeenlinna: 69–79.
  • Järvinen, O., Kuusela, K. & Väisänen, R. A. 1977: Metsien rakenteen muutoksen vaikutus pesimälinnustoomme viimeisten 30 vuoden aikana (Summary: Effects of modern forestry on the numbers of breeding birds in Finland in 1945–1975). – Silva Fennica 11: 284–294.
  • Kenward, R. E., Marcström, V. & Karlbom, M. 1981: Goshawk breeding ecology in Swedish pheasant habitats. – J. Wildl. Manage. 45: 397–408.
  • Lehikoinen, E., Gustafsson, E., Aalto, T., Alho., P., Laine, J., Klemola, H., Normaja, J., Numminen, T. & Rainio, K. 2003: Varsinais-Suomen linnut. – Turun lintutieteellinen yhdistys r.y., Turku. 416 s.
  • Lindén, H. (toim.) 2002: Metsäkanalintututkimuksia: Elinympäristöt, Metsäkanalintukannat, Kannanvaihtelut. – Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Metsästäjäin Keskusjärjestö, Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi.
  • Ruokolainen, K. 1994: Pohjois-Savon talvilintulaskennat 1956/57–1992/93 – tuloksia 13800 kilometriltä (Summary: Summary of constant effort tri-annual winter bird surveys 1956-7 to 1992-3). – Siivekäs 15: 4–17.
  • Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.) 1999: Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. – Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5, ER-paino Ky, Lievestuore. 345 s.
  • Sammalisto, L. 1985: Suomen talvilinnusto runsauslaskentojen valossa. – Teoksessa: Solonen, T. (toim.): Suomen linnusto, SLY:n Lintutieto Oy, Helsinki: 235–251.
  • Siffczyk, C., Brotons, L., Kangas, K. & Orell, M. 2003: Home range size of willow tits: a response to winter habitat loss. – Oecologia (painossa).
  • Tilastokeskus 2002: Tilastokeskus, Suomi lukuina. Maa-, metsä- ja kalatalous. Lähde: Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus. Päivitetty 2.3.2002. – http://www.tilastokeskus.fi/tk/tp/tasku/taskus_maatalous.html#maatilat.
  • Valkama, J. 2003: Kysely maanviljelijöiden ympäristöasenteista. Loppuraportti Koneen Säätiölle 20.3.2003. – Eläinmuseo, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. 15 s.
  • Väisänen, R. A. 1994: Ruokintapaikkojen lintumäärät talven aikana. 58 lajin yleisyys ja runsaus talven aikana eri osissa Suomea (Summary: Abundance of the 58 most common bird species at winter feeding sites in Finland). – Linnut 29(5): 16–23.
  • Väisänen, R. A. 1998: Metsien tiaisparvien lajit taantuneet 1990-luvulla (Summary: Monitoring of winter birds in Finland in the 1990s: abundance at feeding sites and decrease of forest tit guild). – Linnut 33(4–5): 34–37.
  • Väisänen, R. A. 2000: Talvilinnuston pitkäaikaismuutokset Suomen eri osissa (Summary: The regional extent of population trends of 14 bird species in Finland in the winters 1957–2000). – Linnut-vuosikirja 1999: 16–24.
  • Väisänen, R. A. 2001: Lapin ruokintapaikkojen talvilinnut (Summary: Abundance of the 16 most common bird species at winter feeding sites in Finnish Lapland). – Linnut-vuosikirja 2000: 131–140.
  • Väisänen, R. A. & Hildén, O. 1993: Siemensyöjät runsastuvat talviruokinnan ansiosta (Summary: Long-term trends of winter populations in the Greenfinch, Bullfinch, Yellowhammer and House Sparrow in Finland). – Linnut 28(3): 21–24.
  • Väisänen, R. A. & Koskimies, P. 1989: Talvilinnusto 1988/89 – sen pitkäaikaismuutokset ja koostumus tärkeimmissä elinympäristöissä (Summary: Winter birds in Finland in 1988/89, their long-term trends and densities in different habitats). – Lintumies 24: 190–203.
  • Väisänen, R. A. & Solonen, T. 1997: Suomen talvilinnuston 40-vuotismuutokset (Summary: Population trends of 100 winter bird species in Finland in 1957–1996). – Linnut-vuosikirja 1996: 70–97.
  • Väisänen, R. A., Lammi, E. & Koskimies, P. 1998: Muuttuva pesimälinnusto (Summary: Distribution, numbers and population changes of Finnish breeding birds). – Otava, Helsinki. 567 s.