Kotimaisten puiden puuaine-erikoisuuksien rakenne ja kemia
Onko muutakin visaa kuin koivun visaa?
Visa on mutaation kautta syntynyt perinnöllinen muunnos, jonka syntymekanismi on edelleen epäselvä.
Tunnetuinta ja puuaineen koristeellisuuden vuoksi taloudellisesti merkittävintä visaa saadaan rauduskoivun visakoivumuunnoksesta, Betula pendula var. carelica. Myös muilla Suomessa kasvavilla lehti- ja havupuilla saattaa olla visaa.
A. K. Cajander aloitti visakoivututkimuksen maassamme 1910-luvulla. Visakoivun kasvatustutkimuksen isänä pidetään O. Heikinheimoa. T. J. Hintikka puolestaan tutki visautumisen syitä ja visan anatomiaa.
Heikinheimo (1929) totesi, että visautuminen periytyy siementen kautta. T. J. Hintikka (1941) vahvisti, ettei visautuminen johdu ympäristötekijöistä vaan perintötekijöistä.
Vuonna 1956 perustettiin visaharrastajien ja -ammattilaisten yhdistys Visaseura ry.
Visautunut puu
Visakoivun rungon ulkoisten tuntomerkkien perusteella erotetaan neljä päätyyppiä: paukura-, kaula-, juomu- ja rengasvisa (Saarnio 1976).
Visautunut puusolukko on pinnaltaan kuoppaista ja/tai juomuista. Eri runkojen ja samankin rungon eri kohdissa visakuvioituksen voimakkuus voi vaihdella suuresti. Hyvin visautuneessa kiekossa näkyy tähtimäinen niin sanottu visakukkakuvio ja pitkittäissuuntaisella pinnalla sukkulamaisia ja liekkimäisiä kuvioita (kuva 1). Jäävisaksi sanotaan puusolukkoa, josta puuttuvat visalle tyypilliset ruskeat kuviot. Rungon ulkoisten tuntomerkkien perusteella ei aina voi tietää, onko puuaine visautunut tai kuinka voimakasta visakuvioitus on.
Visautuneelle puusolukolle on ominaista, että vuosilustot ovat aaltomaisia. Tämä johtuu siitä, että jälsisolujen jakautuminen ja erilaistuminen on häiriintynyt aaltojen pohjien kohdalla. Häiriön jatkuessa useita vuosia peräkkäin, puusolukoon muodostuu säteensuuntaisia painumia, joissa on poikkeavasti suuntautuneita soluja, epätavallisen leveitä ydinsäteitä, tummasisältöistä tylppysolukkoa ja joskus myös kuoren solukkoa (kuva 2).
Solujen poikkeavan suuntautumisen vuoksi valo taittuu puun poikkileikkauspinnalla niin, että painaumat erottuvat muuta puusolukkoa vaaleampina säteen suuntaisina juovina.
Visautumisesta ja ulkoisten tekijöiden mahdollisesta vaikutuksesta visautumisen voimakkuuteen on edelleen erilaisia käsityksiä.
Muita visoja
Työryhmämme (T. Timonen, P. Harju, V. Salo ja P. Saranpää) selvittää, onko harmaalepän, haavan, pihlajan, tuomen, kuusen ja männyn visamainen puuaine anatomiselta ja kemialliselta rakenteeltaan rauduskoivun visan kaltaista.
Olemme tutkineet myös ulkomailta saatujen lehti- ja havupuiden puusolukkoja, joissa puun pinta on kuoppaista ja vuosilustot aaltomaisia. Muun muassa linnunsilmävaahteran ja viulunrakentamisessa käytetyn ns. ”hazel growth” kuusen puusolukoissa on visalle tyypillisiä rakennepiirteitä.
Anatomiset tutkimukset osoittavat, että visana saamamme harmaalepän ja pihlajan puunäytteet sekä toisen haapanäytteen puuaineet ovat anatomialtaan rauduskoivun visan kaltaisia (kuvat 3 ja 4). Toinen haapanäytteistä osoittautui loimu-/lainepuuksi, jossa visalle ominainen tummasisältöinen tylppyssolukko puuttui ja solujen poikkeava suuntautuminen oli vähäisempää ja säännöllisempää kuin visahaavassa.
Havupuiden normaalissa puusolukossa tylppysoluja on lähinnä vain ydinsäteissä ja pihkatiehyiden ympärillä. Visakuusina saaduista puunäytteistä muutama oli silmupahkaista kuusipuuta. Muut olivat anatomialtaan visamaisia ja sisälsivät muun muassa ylimääräistä tummasisältöistä tylppysolukkoa ja kuoren solukkoa (kuva 5).
Sitä vastoin visa- tai mukuramäntyinä saamistamme näytteistä vain yhdessä, T.J. Hintikan näytteessä, oli ylimääräistä tylppysolukkoa.
Yritämme myös selventää visan ja muidenkin puuaine-erikoisuuksien puuanatomista terminologiaa, joka on edelleen sekavaa ja osin jopa ristiriitaista.
Kuvat: Tuuli Timonen/Luomus