LUOMUS

Luonnontieteellinen keskusmuseo

Kurkistus kulissien taakse: Luukonservointia Luonnontieteellisen museon kellarissa

Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen pienimmät työläiset uurastavat yötä päivää museon uumenissa luukonservoinnin parissa. Uutterat työntekijät puurtavat päivästä toiseen ruokapalkalla, ja hiljaisempina kausina eteen saatetaan nakata pari lusikallista kissanruokaa. Monelle työ olisi painajainen, mutta vuotakuoriainen ei parempaa voisi toivoa.

Vuotakuoriaiset ovat Luonnontieteellisen museon kellarissa eläviä kovakuoriaisia, jotka avustavat konservointitiimiä luiden puhdistuksessa. Vaikka apureita on satoja, ei luiden käsittely ole kuitenkaan helppoa: hyvä luuranko on valmiina hajuton ja värjäytymätön, minkä lisäksi luun yksityiskohtien ja pinnan on säilyttävä vaurioitta lukuisista haastavista työvaiheista.

Luita konservoidaan niin Luonnontieteellisen museon näyttelytiloihin yleisön nähtäville kuin opetus- ja tutkimuskäyttöönkin. Museon kokoelmissa olevat, vuosikymmenten aikana kerätyt pitkät aikasarjat tarjoavat arvokasta tietoa esimerkiksi ympäristötekijöiden muutoksista eri aikakausina. Lisäksi luukokoelmia voidaan käyttää laajoina vertailuaineistoina esimerkiksi arkeologisten kaivausten yhteydessä.


Luonnontieteellisen museon luustosalissa voi ihmetellä esimerkiksi ryhävalaan tai kirahvin luurankoa. (Kuva: Marika Turtiainen)

 

Pehmytkudosten poisto ihmis- ja kuoriaisvoimin

Luukonservoinnin ensimmäisessä vaiheessa poistetaan eläimen pehmytkudokset, eli kaikki ylimääräinen luiden ympärillä. Luihin kiinnittyvien lihasten ja jänteiden poistossa on oltava tarkkana, ettei luun pinta vahingoitu ja että kaikki pienetkin luut pysyvät tallessa. Tämän vaiheen aikana tiettyjä osia eläimestä voidaan myös erotella tulevia työvaiheita varten.

– Esimerkiksi nisäkkäiden sormien ja varpaiden luut ovat niin samankaltaisia, että ne menevät helposti koontivaiheessa sekaisin keskenään ilman puhdistusvaiheessa tehtyä erottelua, kertoo museoavustaja Janne Granroth asiantuntevasti. Hän on koonnut Luonnontieteellisen museon Luut kertovat -näyttelyyn esimerkiksi merimetson luurangon, ja tällä hetkellä työn alla ovat muun muassa kuikka ja lehtopöllö.


Museoavustaja Janne Granroth työn touhussa. (Kuva: Pinja Näkki)

Kun mahdollisimman paljon ylimääräistä kudosta on saatu poistettua käsin, on aika ottaa käyttöön hienovaraisempi luuston puhdistus. Luomuksessa tämän hoitavat Luonnontieteellisen museon kellarin dermestaariossa asustavat vuotakuoriaiset (Dermestes maculatus), jotka käyttävät ravintonaan luiden ympärille jäänyttä kuivaa lihaa, jänteitä ja kalvoja. Parhaimmillaan kuoriaiset saattavat putsata esimerkiksi lehtopöllön luurangon yhdessä yössä!


Nämä vuotakuoriaiset puhdistavat parhaillaan telkän (Bucephala clangula) luustoa. (Kuva: Pinja Näkki)

Vuotakuoriaisten oltavat ovat kuin täysihoitolassa, sillä niin ilmankosteutta, lämpötilaa kuin valaistustakin tarkkaillaan jatkuvasti kuoriaisten hyvinvoinnin takaamiseksi. Jotta kuoriaiset menestyisivät ja lisääntyisivät tehokkaasti, on olosuhteiden kellarissa oltava juuri oikeanlaiset.


Kuoriaisten puhdistamat luut on vielä kerättävä ja lajiteltava. (Kuva: Pinja Näkki)

 

Suurikokoiset luustot maseroidaan

Kuoriaisten avulla tapahtuva pehmytkudosten poisto on hyvin hellävaraista ja sopii hyvin pienille, heikoille luurangoille. Sen sijaan kookkaiden selkärankaisten luustot puhdistetaan useimmiten papaiini-entsyymin avulla kuoriaiskäsittelyn sijaan. Aluksi tehdään luuston liotus vesiliuoksessa, jonka tarkoituksena on muun muassa huokoistaa luukudosta vesiliukoisia proteiineja liuottamalla ja poistaa siitä verta ennen jatkokäsittelyä. Papaija-hedelmästä saatavaa papaiinia käytetään maseroimaan eli hajottamaan vielä viimeisetkin jäänteet luiden ympärille jääneistä pehmytkudoksista

– Papaiini on hyvin käytetty maserointientsyymi, koska se on tehokas, monipuolinen ja edullinen verrattuna moniin muihin tarjolla oleviin entsyymeihin, kertoo Granroth. – Se on hyvin laajavaikutteinen ja tehoaa monenlaisten selkärankaisten kudoksiin.

 

Koneet hoitavat loput

Vaikka kuoriaisten putsaama luusto on jo hyvin puhtaaksi kaluttu, käsittelyt eivät lopu vielä tähän. Luusto pakastetaan, jotta kuoriaisten mahdollisesti munimat munat eivät leviäisi kellarista muualle museorakennukseen.


Kuoriaisten puhdistama tiikeripyton (Python molurus) odottaa jatkokäsittelyä. (Kuva: Pinja Näkki)

Viimeisessä työvaiheessa panostetaan luiden säilyvyyteen poistamalla niiden pinnalle jäänyt rasva. Rasvanpoisto on konservoinnissa välttämättömyys, sillä luun pinnalle jääneet rasvat reagoivat herkästi ilman kanssa muodostaen luukudosta tuhoavia rasvahappoja. Rasvanpoisto on vaikea ja kallis työvaihe, johon Luomuksessa käytetään metyleenikloridi-nimistä liuotinta suljetussa rasvanpoistolaitteistossa. Rasvanpoiston jälkeen näytteille menevät luurangot valkaistaan usein esteettisistä syistä, ja monesti hauraat luut lisäksi fiksoidaan eli niiden pinta suojataan ja kovetetaan paremmin kulutusta kestäväksi.

 

Luurangon kokoaminen vaatii taitoa

Lopuksi luuranko voidaan viimein koota. Suurten ja kestävien luiden kiinnittämiseen käytetään yleensä luun sisään porattavan reiän kautta kulkevaa rautalankaa, mutta pienet ja hauraat luut täytyy usein liimata. Jos koottava eläin on kuollut tapaturmaisesti esimerkiksi autokolarissa, rikkinäiset luut voidaan tässä työvaiheessa yhdistää tai puuttuvia luita voidaan tehdä synteettisesti.

Tarkkasilmäinen vierailija voikin löytää joitakin puusta veistettyjä luunkorvikkeita museon vanhoista näytteistä, kuten mursun ja ryhävalaan luurangoista.

– Uudemmissa luurangoissa puuttuvat luut muotoillaan usein tarkoitusta varten kehitetyillä muovailumassoilla. Esimerkiksi riistaeläinten luihin tulleet luodinreiät voidaan paikata luunvaaleaksi värjätyn epoksimassan avulla, Granroth kertoo.

 

Kurkistus kulissien taakse: Luukonservointia Luonnontieteellisen museon kellarissa

4.6.2013
Pinja Näkki
Avainsanat: 

Luomuksen blogi